sunnuntai 15. joulukuuta 2013

sekalaista

Facebookissa kiertää meemi, jossa pyydetään luettelemaan kymmenen vaikuttanutta kirjaa. Itse en ole osallistunut, koska en vain yksinkertaisesti pystyisi rajaamaan kymmeneen... Jo niistä ikivanhoista lasten- ja nuortenkirjoista, joihin aina uudelleen palaan, tulee pitempi lista.

Jotkut tuttuni kertovat, etteivät he ajattelisikaan lukea uudelleen samaa kirjaa, jonka ovat jo joskus lukeneet. Minä palaan usein samoihin kirjoihin ja luen niitä uudelleen, erityisesti kun olen sairaana tai pahalla mielellä. Muutama vuosi sitten, kun olin oikein surullinen, luin mm. muutamassa päivässä koko Harry Potter -sarjan jälleen kerran - sen jälkeen pystyin taas palaamaan tosimaailmaan. Minua ei haittaa, vaikka muistan kirjan tapahtumat tai suosikkidekkarieni murhaajat. (Minulla on kutakuinkin kaikki Agatha Christien dekkarit, pidin niistä joskus paljon ja olen lukenut ne moneen kertaan. Enää ne eivät viehätä minua samalla tavalla, mutta silti niissä on muutamia, joita luen edelleen.)

En siis yritä listata kymmentä kirjaa, mutta ehkäpä vielä kirjoitan joistakin sellaisista, joita olen lukenut monta kertaa. Tällä hetkellä luen Runeberg-ehdokkaita. Koska olen itse raadissa, en käsittele niitä täällä erikseen, mutta ehkä kirjoitan henkilökohtaisista lukukokemuksistani jotain sitten, kun päätös on tehty.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Varjonainen

Luin viime viikolla Maarit Verrosen uusimman romaanin Varjonainen. Olen lukenut luullakseni koko Verrosen aikaisemman tuotannon ja enimmäkseen pitänyt hänen kirjoistaan kohtalaisen paljon. Verrosen romaani Pimeästä maasta (Kirjayhtymä, 1995) kuuluu edelleen parhaimpiin ikinä lukemiini kirjoihin.

Mutta Varjonaiseen. Nimettömäksi jäävä nainen saapuu Suomeen ilman papereita, liikkuu siellä täällä ja vähitellen ottaa yhä vahvemmin yhden ihmisen henkilöllisyyden. Ikuisesti tällainen valheiden ja salailun verkko ei voi kestää, joten myös Varjonaisen elämä alkaa repeytyä...

Verronen kirjoittaa sujuvasti ja elävästi. Eläydyin vahvasti päähenkilön elämään ja pidätin välillä hengitystäni, kun hän oli vaarassa paljastua. Jotkut asiat kuitenkin tuntuivat soljuvan liiankin helposti, ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut agenttiromaani, jossa soluttautuminen on suunniteltu etukäteen vaihe vaiheelta. Kirjan loppu jättää varjonaisen tulevaisuuden avoimeksi, lukijan itse mietittäväksi.

Pidin siis Varjonaisesta. Ei se Pimeästä maasta -romaanille mitenkään vedä vertoja, mutta hieno kirja kaikenkaikkiaan.

Sookie ja vampyyrit


Viime yönä tuli luettua Charlaine Harrisin yhdestoista Sookie Stackhouse -kirja Veren muisti (pinossa odottaa myös sarjan seuraava osa Veri kielellä). Kirjoitan tästä sarjasta kokonaisuutena ja erityisesti sen loppuratkaisusta  keväällä Onnimanniin, sitten kun viimeinenkin osa on ilmestynyt. Mutta nyt Veren muistiin:

Päähenkilö Sookie on verisiteessä vampyyrirakastettunsa kanssa ja siten sotkettuna mukaan vampyyrien valtataisteluihin. Tilannetta mutkistavat vielä Sookien keijusukulaiset, joiden suunnitelmien laadusta Sookie ei saa selvää, sekä ihmispsykopaatti, joka on päättänyt tappaa Sookien. Sookie on kuitenkin neuvokas ja lisäksi hänellä on roppakaupalla onnea, joten tästäkin kaikesta hän selviää.

Olen lukenut kaikki sarjan kirjat ja pidän sarjaa puutteistaan huolimatta hyvin viihdyttävänä. Viihdyttävä oli toki myös Veren muisti, mutta hienoinen pettymys se oli. Tuntui, että Sookie suhtautuu hengenvaaraansa kovin kevyesti (kyllähän hän toki siis suojautuukin), ja että hänen selviytymisensä oli myös itsestään selvää. Erityisesti eräässä kohdassa, jossa useampikin vampyyri ja ihminen saa surmansa, Sookie raportoi kuin sivustakatsojana, vaikka hän selvästi on tapahtumissa osallisena. Lyhyesti tiivistettynä: mielestäni Sookie oli elävämpi ja aidompi sarjan aikaisemmissa osissa, hän on muuttunut jotenkin pinnallisemmaksi ja tyhjemmäksi, kun olisi ehkä odottanut tapahtuvan päinvastoin.

Juoni on jännittävä ja monitahoinen; kuten todellisessakin maailmassa, monia asioita tapahtuu samanaikaisesti, sekä hyviä että huonoja. Jotenkin ikävästi erilaiset tapahtumat alkavat keskittyä Sookieen, ikäänkuin hän olisi (ainakin yliluonnollisen maailman) keskipiste.

En siis pitänyt Veren muistista yhtä paljon kuin sarjan aikaisemmista osista, mutta osana kokonaisuutta se varmaan puolustaa paikkaansa. Sen näkee sitten, kun koko sarja on luettu...


maanantai 18. marraskuuta 2013

Yksi kirjailija, monta tyyliä


Olen jo lokakuun alussa lukenut Juha-Pekka Koskisen kirjat Ystäväni Raspunin (WSOY, 2013) ja Haavekauppias (Karisto, 2013). Saman kirjoittajan kaksi hyvin erilaista kertomusta, molemmat todella hyviä. Aloitin kirjoittaa blogitekstiä heti kirjat luettuani, mutta ei tullut valmista. Nyt kun Ystäväni Rasputin on Finlandia-palkintoehdokkaana, julkaisen tämän, vaikka onkin vasta aloitus.

Ihailen kirjoittajia, jotka sujuvasti siirtyvät tekstilajista toiseen ja kirjoittavat monenlaiselle yleisölle. Itsekin toivoisin osaavani sen taidon.

Ystäväni Rasputin -kirja kertoo tietysti mystikko Rasputinista, mutta kertojana on Vasili, Rasputinin suojatti ja oppipoika. Vasili on fiktiivinen henkilö, jonka avulla kirjailija kuvaa historiallisia, tunnettuja asioita värittäen ja kuvittaen niitä mielenkiintoiseksi romaaniksi. Faktat ovat läsnä, Rasputin on keisariperheen suosiossa hoitaen kruununperillisen verenvuototautia ja tulee murhatuksi.

Olen aikaisemmin tutustunut "jumalan hulluun" Kseniaan, joka eli 1700-luvun Pietarissa. Hänet tunnetaan nykyään pyhänä Ksenia Pietarilaisena, ja hänen hautakappelilleen on edelleen aina jonoa. (Tai siis olen käynyt siellä kaksi kertaa, kesällä ja talvella, kummallakin kerralla oli pitkä jono, joten oletan, että siellä käydään jatkuvasti.) Olen miettinyt, millainen on se usko, jonka varaan voi niin heittäytyä, ettei tarvitse muuta. Minun on vaikea kuvitella sellaista elämää, vaikka onhan tavallaan jo freelancerin elämä jollain lailla valtavirrasta ulosjättäytymistä (ainakin minun kohdallani).

Haavekauppias on lasten fantasiaromaani. Kertoja-päähenkilö on Sami, koululainen, ja outoja tapahtumia selvittämässä ovat myös Samin pikkusisko Liisa ja koulukaveri Joni.



Samin ja Liisan 80-vuotias isoäiti Amanda asuu yksikseen omassa talossaan.  Sami käy aina silloin tällöin Amandan luona tekemässä lumitöitä ja joskus muutenkin auttelemassa, mutta Amanda pärjää hyvin yksinään. Kerran lumitöihin tullessaan Sami huomaa Amandan luota lähtevän kummalliselta vaikuttavan miehen. Samin kysellessä Amanda kertoo miehen myyneen hänelle kellon, jonka hän jotenkin vastahakoisesti näyttää Samille. Kun Amanda katoaa, käy ilmi, että muutamalla kolikolla myyty kello on ollut harvinainen ja kallis erikoisuus, jolla väitetään voitavan liikkua ajassa. Sami, Liisa ja Samin luokkakaveri Joni siirtyvät kellon avulla Haavemaailmaan etsimään Amandaa. Apua he saavat Samin ja Liisan historioitsija-isältä ja Jonin osto- ja myyntilikettä pitävältä isoisältä. 

Amanda on sopeutunut elämäänsä leskenä, mutta kellon myötä hän saanut mahdollisuuden päästä jälleen nuorena kuolleen puolisonsa Matiaksen luokse. Hänen suurin haaveensa tuntuu toteutuneen, mutta ei kuitenkaan aivan parhaalla mahdollisella tavalla. Haavekaupungissa päivät toistuvat samanlaisina, siellä ei ole mennyttä eikä tulevaa. Kun Amanda on saatu pelastetuksi, isä muistuttaa lapsia siitä, ettei kannata takertua liikaa menneisyyden haaveisiin. Tulevaisuutta pystyy muuttamaan, mutta ei mennyttä. 

Haavekauppias on sujuvasti kirjoitettu, jännittävä seikkailu, josta ei puutu huumoriakaan. Tarina on myös jollakin tavalla haikean sydämellinen. On asioita, joita on ihana muistaa, mutta joskus täytyy myös osata päästää irti.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Magiaa ja ammatinvalintaa



Diana Wynne Jones kuuluu suosikkikirjailijoihini. Luin hänen kirjojaan jo 1980-luvulla, esimerkiksi tekstissä mainittu Noidan veli teki heti vaikutuksen. 
 
Diana Wynne Jones: Tietäjän lapsuus. (The Lives of Christopher Chant, 1988.) Suom. Anna-Maija Viitanen. WSOY, 2010. 313 s.


Tietäjän lapsuus on toinen osa Diana Wynne Jonesin Chrestomancin maailmat -sarjasta. Sarjan ensimmäinen osa, Noidan veli, ilmestyi suomeksi jo vuonna 1980, ja pitkään vaikutti siltä, ettei sarjasta tulla suomentamaan muita osia.

Jones kuvaa multiuniversumia, jossa on useita rinnakkaismaailmoja ja noituus on todellista. Melko tavalla meidän maailmaamme muistuttavassa maailmassa noituutta valvoo jonkinlainen ylinoita, chrestomanci, jolla on yhdeksän henkeä. Hänen tehtävänsä on pitää huolta, ettei noituutta käytetä väärin. Tietäjän lapsuuden päähenkilö, nuori Christopher, esiintyi edellisessä kirjassa aikuisena. Teos sijoittuu siis ensimmäistä osaa varhaisempaan aikaan.

Christopher on perheensä ainoa lapsi. Hänen vanhempansa ovat kiireisiä ja keskenään hyvin huonoissa väleissä, joten Christopher ei juuri tapaa kumpaakaan, vaan viettää lapsuutensa enimmäkseen jatkuvasti vaihtuvien lastenhoitajien seurassa. Unissaan Christopher pääsee kuitenkin tutustumaan monenlaisiin ihmeellisiin maailmoihin ja niiden asukkaisiin. Toisinaan hän saa jopa tuoduksi omaan huoneeseensa tavaroita, joita vieraiden unimaailmojen ystävälliset asukkaat hänelle lahjoittavat. Kun äidin valloittava Ralph-veli tulee käymään ja ehdottaa toisiin maailmoihin liittyvää kokeilevaa yhteistyötä, Christopher on innoissaan. Siirtyminen kouluun epäilyttää poikaa aluksi, mutta koulu kaveripiireineen osoittautuu mukavaksi, ja Christopher löytää uuden intohimon, kriketin. Asiat kuitenkin muuttuvat ikävään suuntaan, kun kotoa muuttanut isä järjestää poikansa tunnetun taikaspesialistin arvioitavaksi uskoessaan pojassaan olevan ainesta seuraavaksi chrestomanciksi. 

Teos osoittaa, ettei hyvä kirja ihan nopeasti vanhene. Lapsen hyväksynnän ja huomion tarve sekä lapsuuden ja nuoruuden ristiriidat omien haaveiden ja vanhempien odotusten välimaastossa ovat pysyviä, vaikka sukupolvet vaihtuvat. Diana Wynne Jones on mestarikertoja, jonka huumorin sävyttämät fantasiateokset viehättävät yhä uusia lukijoita. Tietäjän lapsuuden rinnalla on ilmestynyt myös Noidan veljen toinen painos, joten voi ehkä odottaa, että Chrestomancin maailmat -sarjan seitsemästä teoksesta julkaistaan suomeksi vielä useampiakin. Anna-Maija Viitasen suomennos on sellainen, ettei huomaa käännöstä lukevansakaan, siis mainio.

(Julkaistu Onnimannissa 2/2010.) 

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Ihmissusia, peikkoja ja enkeleitä

Viikonloppu on kulunut kirjamessuilla. Perjantaina oli kokouksia ja jäsentapaamisia, sunnuntaina oma esiintyminen, osallistuminen  Kuun pimeä puoli -kirjasta käytyyn keskustelutilaisuuteen. Keskustelu oli rentoa ja mukavaa. Pelkäsin vähän etukäteen, että intoudun oikein luennoimaan kansanperinteestä, mutta ei sentään niin käynyt. Kirjamessuilla hypistelin sekä uusia että vanhoja kirjoja, mutta kumma kyllä en ostanut yhtään ainoaa kirjaa. Muutamia teki kyllä mieli... Molempina kirjamessupäivinä myös törmäsin sattumalta tuttuihin, mikä on aina mukavaa. Toisaalta pakollista ohjelmaa oli niin paljon, etten ehtinyt käydä kuuntelemassa eri lavoilla käytyjä keskusteluja kuin ohimennen.

Ihmissusien innoittamana liitän tähän muutamia kanasanperinteen olentoihin liittyvistä kirjoista tekemiäni arvioita.





Susia ja ihmisiä

Jenny Kangasvuon Sudenveri-teos liittyy osaltaan juuri nyt suuressa suosiossa olevaan vampyyri- ja ihmissusibuumiin, mutta ei todellakaan ole aivan tavanomaisinta ihmissusikirjallisuutta. Kangasvuon ihmissudet eivät muutu ihmisistä susiksi täysikuulla ja hiivi raatelemassa viattomia kyläläisiä. Kysymyksessä ei myöskään ole paranormaalin romanssin lajityyppiin kuuluva teos, vaikka ihmissuden ja ihmisen rakkaustarina onkin mukana.

Korhosen sukua johtaa matriarkka Martta. Hän on aikoinaan uhrannut suvun hyväksi yksityiselämänsä ja avioliittonsa, koska jonkun piti huolehtia asioista. Martta tietää aina, mikä on parasta. Parasta on tietenkin se, mikä on suvun parhaaksi, siis mikä on varminta ja turvallisinta. Sekä erilaisuus että toisin tekeminen ovat vaarallisia asioita, ja ennen pitkää sen huomaavat suvun jäsenistä nekin, jotka ovat yrittäneet kapinoida.

Hanna on lapsesta saakka kokenut erilaisuutensa raskaana. Martta puolestaan on tehnyt päätöksiä Hannan elämästä, koska hän tietää, miten asioiden pitää olla. Martta on kuohuksissaan, kun Hanna jättää suvun ja aloittaa uuden elämän Varga-nimisenä taiteilijana kaukana kotiseudultaan. Kun sitten vielä Martan hoivissa ollut epämuotoinen nuori poika karkaa Vargan luokse kieltäytyen Martan suunnitelmista, konflikti on valmis.

Suku on Sudenveressä sekä vaativa ja rajoittava tekijä että turvan, suojan ja rauhan lähde. Vieraiden kanssa on oltava varuillaan, mutta sukulaisten kesken ei tarvitse piilotella, vaan jokainen saa olla oma itsensä ainakin tiettyjen rajoitusten puitteissa. Jokainen on kuitenkin myös vastuussa tekemisistään suvulle. Jos yksi tekee virheen, voivat kaikki joutua kärsimään. Erityisesti Martta on valmis antamaan kaikkensa suvun hyväksi ja hän edellyttää sitä myös muilta.

Sen lisäksi, että Sudenveri kuvaa suvun ja yksilön etujen ristiriitaa, se sisältää hienoja oivalluksia suden ja ihmisen elämän yhteensovittamisesta, esimerkiksi vanhenemisesta. Ihmissusi on susimuodossaan tavallisen suden tavoin elävä susi, joka metsästää ja hoitaa pentujaan. Sen verran ihmisen tietoisuutta sillä toki on, että se pystyy tarvittaessa palaamaan ihmismuotoon. Molemmissa muodoissaan ihmissusi joutuu pelkäämään, ihmismuodossa paljastumista ja sutena yleistä susivihaa.

Jenny Kangasvuon Sudenveri- käsikirjoitus palkittiin kunniamaininnalla kustannusosakeyhtiö Teoksen vuosina 2010−2011 järjestämässä fantasia- ja scifiromaanien kirjoituskilpailussa, johon osallistui yli 350 tekstiä.
(Julkaistu Onnimannissa 2/2013.)





Onko peikkoja olemassa?

Stefan Spjut: Staalo (Stallo, 2012). Suom. Taina Rönkkö. Like, 2013. 722 sivua.

Staalo on pohjoisen kansanperinteen peikkomainen olento, joka usein kuvataan jättiläismäisen kookkaaksi ja ihmisille vaaralliseksi. Stefan Spjut puolestaan on ruotsalainen kirjailija, toimittaja ja kirjallisuuskriitikko. Staalo on hänen toinen romaaninsa (ensimmäistä, vuonna 2008 ilmestynyttä Fiskarens garn ei ole suomennettu), Staalo on saanut erittäin kiinnostuneen vastaanoton, kirja on myyty viiteentoista maahan ja elokuvakin on suunnitteilla.

Susso Myrénin isoisä oli aikoinaan luontovalokuvia ottaessaan nähnyt oudon olennon ja saanut siitä epäselvän kuvankin. Hän oli yrittänyt selvittää olennon alkuperää siinä onnistumatta. Aikuisena Susso jatkoi yritystä tekemällä peikko-sivuston, johon hän keräsi mahdollisesti aiheeseen liittyviä havaintoja. Hän saa yhteydenoton naiselta, joka uskoo nähneensä peikon, ja vähän myöhemmin alkaa näyttää siltä, että peikot ovat jollakin lailla yhteydessä useisiin selvittämättömiin lasten katoamistapauksiin.

Vaikuttaa siltä, että metsissä todellakin elää jonkinlainen taruolento. Ehkä kansantarinoiden kuvaukset pohjautuvat sittenkin ihmisten aitoihin kokemuksiin. Tässä vaiheessa mieleen nousevat etsimättä Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, jossa suomalaismetsissä asuu peikkoja, ja John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen, jossa vampyyrit ovat todellisia. Mutta Spjut menee vielä pitemmälle: ehkä kansantarinoiden kertojat kuvaavat sitä, mitä luulevat nähneensä, mutta siinä ei ole läheskään koko totuus.

Staalo on kiinnostava kirja, tosin pieni tiivistys olisi voinut tehdä sille hyvää. Viime hetken pelastumiset tuntuvat usein aika keinotekoisilta, mutta tietenkin olisi ollut lukijalle melkoinen pettymys, jos olisi käynyt toisin. Erityisesti minua miellytti se, että vaikka kirjan lopussa monet asiat valkenivatkin, ei selitetty puhki ihan kaikkea, vaan muutamat asiat saivat säilyttää hiukan salaperäisyyttään.
(Julkaistu Onnimannissa 3/2013.)

Ja tutkimustietoa:


Peikkoja, varsågoda!

Henriksson, Blanka 2012: Trollen och vi. Folkliga föreställningar i Svenskfinland. Scriptum, Vasa. 86 sivua.

Blanka Henriksson on tarkastellut suomenruotsalaisia mielikuvia peikoista uskomustarinoiden ja kansanuskomusten, satujen ja sanontojen valossa. Trollen och vi -teoksen aineisto on peräisin Varsinais-Suomen, Uudenmaan, Ahvenanmaan ja Pohjanmaan ruotsinkielisiltä alueilta. Aineisto on arkistoituna Svenska litteraratursällskapetin arkistoon ja Åbo Akademin folkloristisiin kokoelmiin. Jonkun verran Henrikssonin käyttämää aineistoa on myös painettu 1900-luvun alkupuolelta lähtien, tärkeimpänä Finlands svenska folkdiktning -sarja.

Henriksson aloittaa kertomalla yliluonnollisia aineksia sisältävistä kansankertomuksista. Uskomustarina (sägen) on kertomus, joka kiinnittyy jollakin lailla kertojien ja kuulijoiden todellisuuteen. Sen päähenkilöt ovat tavallisia ihmisiä, joille vain on sattunut jotain tavallisesta poikkeavaa. Satu (saga) sen sijaan kertoo fantasiapitoisista tapahtumista satumaailmoissa, joissa voidaan tavata prinssejä ja prinsessoja. Uskomustarina voisi olla totta, kun taas satua ei ole tarkoitus ottaa todesta, mikä kerrotaan kuulijoille esimerkiksi konventionaalisen alun tai loputuksen avulla.

Henriksson muistuttaa, ettei ole syytä olettaa, että tarinoiden kertojat olisivat ilman muuta uskoneet kertomansa tarinat todeksi. Huolimatta siitä, että tarinat sijoittuvat tavalliseen maailmaan ja päähenkilöt voivat olla tuttuja ihmisiä, kertojat ja kuulijat ovat voineet epäillä tarinoiden todenperäisyyttä. Yliluonnolliseen uskomisessa on menneisyydessäkin ollut aste-eroja varmasta uskosta täydelliseen kiistämiseen saakka. Tarina voi silti olla mielenkiintoinen ja kertomisen arvoinen, vaikka sen todenperäisyyteen ei täysin uskoisikaan.


Metsien ihmisiä
Kansantarinoissa ja -uskomuksissa esiintyvät peikot voivat olla monenlaisia. Osassa tarinoita peikot ovat melkein kuin ihmisiä, joissakin tarinoissa taas peikot ovat selvästi vaarallisia olentoja, joilta täytyy osata suojautua. Satujen peikot puolestaan ovat ilkeitä, mutta helposti narrattavia. Henriksson käsittelee myös peikkoihin liittyviä sanontoja, joita edelleen käytetään ja joita ruotsinkielessä on selvästi enemmän kuin suomessa.

Nykyihminen kuvittelee peikot ulkonäöltään selvästi ihmisistä erottuviksi. Nykyiset suomenruotsalaiset peikkomielikuvat ovat kuitenkin pitkälti peräisin peikkosatujen kuvituksesta, erityisesti John Bauerin 1900-luvun alussa piirtämistä suurista ja groteskeista, pitkänenäisistä ja karvaisista olennoista. Kansantarinoissa peikot eivät läheskään aina ole näin selvästi erilaisia kuin ihmiset. Monissa vanhoissa tarinoissa ihminen ei heti edes tiedä olevansa tekemisissä peikkojen kanssa. Tarinoiden peikot muistuttavat ihmistä, mutta eivät käyttäydy ja toimi kuten ihminen: metsässä nähdyillä peikoilla voi olla yllään hienot juhlavaatteet, joissa ihminen ei liikkuisi maastossa tai naispuolinen peikko voi kammata metsässä hiuksiaan, mitä ihmisnainen ei tekisi julkisesti. Tarinoissa peikot elivät ihmisten läheisyydessä ihmisten tapaan, menivät naimisiin, saivat lapsia, hoitivat karjaa ja jäljittelivät monin tavoin ihmisten elämäntapoja. Ihmisten näkökulmasta niissä oli kuitenkin jotain poikkeavaa ja erikoista, joka osoitti, ettei kysymyksessä voinut olla ihminen.

Tarinoiden peikot saattoivat olla myös vaarallisia. Ne saattoivat houkutella tai ryöstää ihmisiä mukaansa. Peikkojen asumuksissa näytti olevan ylellistä ja yltäkylläistä. Herkulliselta vaikuttava ruoka osoittautui kuitenkin vastenmieliseksi, jos luki ruokarukouksen ja näki, mitä todellisuudessa oli tarjolla. Usein ihmiset vapautuvat lopulta peikkojen vallasta, mutta kaikki eivät koskaan palanneet, ja toisinaan peikkojen luota pois päässeet eivät koskaan henkisesti selvinneet kokemastaan. Peikot veivät myös ihmisten karjaa, vaihtoivat lapsia ja eksyttivät ihmisiä tuttuunkin metsään.

Yleisten uskomusten mukaan yliluonnollisista olennoilta on voinut suojautua kristillisillä symboleilla ja toiminnalla. Myös suomenruotsalaiset peikot ovat välttäneet ristejä ja kirkonkellojen ääntä ja kadonneet, kun Jeesuksen tai Jumalan nimi on mainittu. Herran siunauksen tai yleensäkin rukouksen lukemisen on monissa tarinoissa kerrottu murtaneen peikkojen vallan. Eksynyttä saattoi rukoilemisen lisäksi auttaa jonkin vaatekappaleen kääntäminen nurinpäin.


Hyvää perustietoa
Trollen och vi esittelee suomenruotsalaista peikkoperinnettä monelta suunnalta. On helppo huomata, että suomenruotsalaisessa traditiossa peikot esiintyvät monissa sellaisissa rooleissa, joissa suomenkielisissä tarinoissa kysymyksessä olisi joku muu uskomusolento, kuten metsän- tai vedenhaltia. Esimerkiksi ihmiseltä näyttävällä naisella sormien välissä nähdyt räpylät osoittavat hänet peikoksi. Suomenruotsalaisten uskomustarinoiden peikot vaihtavat lapsia, johdattavat ihmisiä metsänpeittoon ja lypsävät toisten lehmiä, satujen peikot voisivat usein olla yhtä hyvin jättiläisiä tai piruja. Arkistojen tarina-ainesten lisäksi Henriksson esittelee myös nykyajan peikkoainesta. Peikko esiintyy yllättävän monessa ruotsinkielisessä sanonnassa ja sananlaskussa. Lyhyesti sivutaan myös populaarikulttuurin peikkoja.

Peikkojen kuvailun ja muutamien peikkotarinoiden lisäksi Henriksson tarjoaa jonkun verran perustietoa kertomusperinteen lajeista ja tutkimuksesta. Hän kuvaa mm. tarinoiden ja satujen eroa ja satujen luokittelua. Henriksson esittelee myös joitakin omia ja muiden tutkijoiden tulkintoja peikkotarinoiden mahdollisista funktioista.

Kaiken kaikkiaan Blanka Henrikssonin Trollen och vi antaa eloisan kuvan suomenruotsalaisesta peikkoperinteestä. Kirja on selvästi suunnattu peikoista tai yleensä kansanperinteestä kiinnostuneelle ”tavalliselle lukijalle” eikä tutkijakunnalle, mutta se on kuitenkin laadittu kaikin puolin hyvän tieteellisen käytännön mukaisesti. Kirjan lopusta löytyvät mm. tiedot aineiston keruupaikkakunnista ja esitettyjen tarinoiden lähdetiedot. Kirja sopii siten hyvin folkloristillekin pieneksi tutustumispaketiksi suomenruotsalaiseen uskomusperinteeseen.

(Julkaistu Eloressa 2/2013.)

Ja takaisin fiktioon:


Vaarallisia enkeleitä


Fiztpatrick, Becca: Langennut enkeli. (Hush Hush, 2009.) Suom. Pirjo Ruti. WSOY, 2011.


Trussoni, Danielle: Enkelioppi. (Angeology, 2010.) Suom. Sirkka Aulanko. Tammi, 2011.



Tällä hetkellä vampyyrit, ihmissudet ja muut vastaavat olennot alkavat olla jo niin normikauraa, että näyttää olevan vahva tarve löytää uusia kiinnostavia fantasiaolentoja. Nyt ovat fantasiaan laskeutuneet enkelit, nimenomaan langenneet enkelit sekä nefilit, ihmisen ja enkelin jälkeläiset, ja ne näyttävät tulleen jäädäkseen – ainakin joksikin aikaa. Satunnaisesti enkeleitä on tosin silloin tällöin esiintynyt fantasiassa jo aikaisemminkin.


Molemmissa tarkasteltavissa teoksissa liikutaan periaatteessa kristinuskon perimmäisten kysymysten äärellä. Kummassakin viitataan Vanhan testamentin kohtaan, jossa puhutaan Jumalan pojista ja ihmisen tyttäristä, ja kuvaillaan tällaisesta suhteesta syntyneiden olentojen pahuutta ja vaarallisuutta. Molemmissa teoksissa tällaisen olennon jälkeläinen on myös päähenkilön aavistamatta varsin lähellä ja päähenkilön oma syntyperä tuo juuri hänet tapahtumien keskiöön.




Danielle Trussonin Enkelioppi liikkuu luostarien, kirkkojen ja salaseurojen maailmassa. Keskeisempänä päähenkilönä on luostarissa kasvanut nuori sisar Evangeline, joka selvittää henkensä kaupalla ikivanhoja salaisuuksia yhdessä taidehistorioitsija V. A. Verlanen kanssa. Teos tuo kätkettyine salaisuuksineen ja vihjauksineen mieleen Dan Brownin kirjat, ja sankariparin olemus ja toiminta vahvistavat tätä vaikutelmaa. Salaisuuksien selviäminen ja kirjan yllättävä loppuhuipennus nostavat esiin uusia ongelmia, joita todennäköisesti ratkotaan jatko-osissa.




Becca Fiztpatrikin Langennut enkeli puolestaan voisi melkeinpä olla Stephenie Meyerin Houkutuksen sisarteos. Päähenkilö Noran kouluun saapuu uusi poika, Patch, joka sekä viehättää että pelottaa Noraa. Vaarallinen Patch onkin – hän ei ole vampyyri, vaan langennut enkeli, jonka olosuhteita parantaisi huomattavasti Noran kuolema Patchin käden kautta. Kirja on paikoin varsin jännittävä, kun sekä Nora että lukija saavat vihjauksia Noraa uhkaavasta vaarasta. Vaaraa konkretisoituu yhä vahvemmin, mutta loppujen lopuksi tosi rakkaus voittaa. Tämäkin kirja on sarjan avaus.




Enkeliopissa langenneet enkelit ja nefilit jälkeläisineen ovat vakava uhka koko maailman ihmiskunnalle, ja teoksen kuvaus ihan oikeasta enkelistä ihmisen silmin nähtynä on todella vaikuttava. Langenneessa enkelissä uhka kohdistuu nimenomaan Noraan ja hänen kauttaan lähiympäristöön, mutta mistään sen laajemmin vaikuttavasta asiasta ei ole kysymys. Enkelitkään eivät loppujen lopuksi ole kovin erilaisia kuin ihmiset. Langenneet enkelit ovat kuin huonosti käyttäytyviä nuoria, jotka ovat saaneet kohtuuttoman ankaran rangaistuksen.


Molemmissa teoksissa kerronta on sujuvaa ja tapahtumat vauhdikkaita. Sopivaan kohderyhmään kuuluva lukija voi mielikseen nauttia mysteeriseikkailuista tai romantiikasta, mutta klassikkoja näistä ei tule, vaikka ainakin Enkeliopista ollaankin tiettävästi tekemässä elokuvaa. 

(Julkaistu Onnimannissa 1/2012.)