lauantai 12. elokuuta 2017

Worldcon

Worldconissa kävin kirjaostoksilla. Erinäisten seikkojen vuoksi varsinainen con-vierailu ei tullut kysymykseen, mutta kävin kuitenkin katsastamassa tunnelmaa myyntiosastolla, jonne pääsystä ei tarvinnut maksaa.

Myyntipuolella  ja kahvioissa liikuskeli kohtalaisesti ihmisiä, muutamia tuttujakin. Liikkeellä olivat myös mm. Ghostbustersit ja hienoja cosplay-asuja näkyi muutenkin. Joissain nimikirjoituspöydissä oli melkoisesti jonoa (esim. Robin Hobb), joissain jopa hyvin pitkiä jonoja ja tuntien jonotusta (George R. R. Martin). Muutamassa pöydässä oli vain muutamia nimmareiden pyytäjiä. Kirjojen lisäksi myytavänä oli runsaasti oheistuotteita, erityisesti animeen ja mangaan liittyvää.

Ostin muutaman kirjan (osa uusia, osa käytettyjä). Joistakin tulee sitten tännekin tekstiä, kunhan taas palaan kotimaahan ja ehdin lukea.

maanantai 7. elokuuta 2017

lyhytnovelleja

https://cdn.holvi.com/media/poolimage.image/2017/04/10/dcad44daed9aad156b6fbe964fb643c34ce615f2.jpgInspiroivia lyhytnovelleja

O. E. Lönnberg: Langanpäitä. Osuuskumma, 2017.


Lönnbergin Langanpäitä sisältää sata lyhytnovellia, hiukan pidempiä kuin sadan sanan raapaleet. Jokaisessa tekstissä lukijalle ojennetaan langanpäätä, tilannetta tai tapahtumaa, josta oma mielikuvitus voi keriä lisää.

Tekstit on ryhmitelty kolmeen osaan, "Katseita ja kohtaamisia", "Lupauksia ja odotuksia" sekä "Lähtöjä ja selviytymisiä". Osa teksteistä sijoittuu selvästi spefiympäristöön, osa voisi kuvata kenen tahansa naapurustoa. Monien tekstien teemana on jonkinlainen valinta tai tilanne, jossa ei ole mahdollisuutta valita. Tarinat, langanpäät, sisältävät enemmän kuin tekstin sanat kertovat.

Sivun mittaisia tekstejä on helppo lukea vaikka yksi kerrallaan tai sitten vain ahmia eteenpäin. Itse huomasin, että tuli aina vain käännettyä uusi sivu, vaikka ajattelin, että "tämä aukeama vain vielä".


Kuvittelen, että näitä langanpäitä olisi myös aika hedelmällistä lukea yksi kerrallaan, antaa idean hautua hiukan ja sitten kirjoittaa oma tarina tekstin inspiroimana.




sunnuntai 6. elokuuta 2017

Pakene tai kuole

Stephenie Meyer: Kemisti. Suom. Ilkka Rekiaro. Otava, 2017.

Kemisti
Houkutus-sarjan kirjoittaja Stephenie Meyer liikkuu kirjailijana genrestä toiseen. Houkutuksen jälkeen julkaistu Vieras oli scifiä, Kemisti on jännityskirjallisuutta.

Kemisti osui mukaan kirjaston uutuushyllystä. Kirja oli lukulistallani heti kun kuulin, että tällainen on tulossa, joten oli mukava päästä siihen käsiksi melko tuoreeltaan.









Kemiallisen kuulustelun asiantuntija tietää liikaa ja hänet yritetään tappaa. Hän pakenee, mutta tappajat löytävät hänet kerran toisensa jälkeen. Varotoimiensa ansiosta hän selviää taas hetkeksi pakoon. Selvästikin hän on uhka jollekulle, vaikka hän ei itse tiedä, kenelle.

Kemisti sisältää vakoojaromaaneista ja vastaavista tuttuja kuvioita höystettynä tappavilla aineilla. Päähenkilö on nuori nainen, mikä on tämäntapaisissa tarinoissa melko harvinaista. Vainoharhaisuus on viisautta, kun pienikin erehdys voi maksaa oman hengen, ehkä myös jonkun muun. Vauhdikkaat ja jännittävät tapahtumat on kuvattu siinä mielessä todentuntuisesti, että helposti alkaa ajatella, millaista olisi olla pakosalla koko ajan ilman tietoa pysyvästä turvapaikasta. Romanttinenkin kuvio kirjasta löytyy, jälleen ensi ajattelulla mahdoton (vrt. Houkutus, Vieras).

Kemistin arvioisin kouluarvosanalla tyydyttävä, siinä 7 ja 8 tienoilla. Ihan mukavaa luettavaa.

perjantai 4. elokuuta 2017

Kotimaista kauhua

Anne Leinonen: Metsän äiti. Atena, 2017.

Metsänäiti

Kirjastosta ilokseni löysin tämän, jota olen jo jonkun aikaa havitellut luettavakseni...

Riina palaa kotikyläänsä kesätyöhön ja sekä menneet että nykyiset oudot tapahtumat nousevat esiin.

Metsän äiti on kiinnostava ja jännittävä kirja. Monet kirjan yliluonnollisistakin tapahtumista tuntuivat hyvin aidoilta ja luonnollisilta, vaikka eivät kuitenkaan silti itsestään selviltä tai ennalta arvattavilta. Leinonen osaa käyttää kansanperinteen aineksia tyylikkäästi, alleviivaamatta ja hienovaraisesti soveltaen. Kirjassa oli yllättäviä ja jännittäviä käänteitä. Muutaman kerran iho nousi kananlihalle... Nautinnollinen lukukokemus!

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Ystävyyttä ja salaisuuksia

Anna Hallava: Valpuri Vaahteran maaginen korva. WSOY, 2017. 220 sivua.

Arvioin tämän kirjan Onnimanniin, mutta laitan muutaman sanan myös tänne.

Pidin kirjailijan kahdesta aikaisemmasta kirjasta (Sammakkoprinsessa 2015 ja Huulituli 2016), joten odotin tätä uutta toiveikkaana enkä pettynyt. Tämä, kuten aikaisemmatkin kirjat, on suunnattu nuorille eikä missään tapauksessa minun ikäiselleni lukijalle. Vaadittiin siis hiukan eläytymistä, mutta se kyllä sujuu minulta kohtalaisesti.

Valpuri elää tavallisessa maailmassa, jossa on myös yliluonnollista. Valpurin äiti on noita, mutta sellaisesta ei puhuta kavereille.Harmi kyllä, äiti on surkea noita, eikä jättiläisfinnin poistamiseksi tehty taikaliemi täytä tehtäväänsä. Sen sijaan Valpuri alkaa kuulla poikien ajatuksia. Häntä kiinnostaisivat ihanan Kasperin mietteet, mutta hän saakin kuulla huolestuttavia ajatuksia muualta. Ja kun uusi luokkakaveri Nooa vielä vähän patistaa, Valpuri laittaa asioita kuntoon parhaansa mukaan.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja hauska, mutta lisäksi se sisältää teemoja, jotka antavat ajattelemisen aihetta. Transsukupuolisuus, anoreksia, kiusaaminen, seurustelu... Suosittelen! Myös Laura Lyytisen suunnittelema kansi on kiva!

http://annahallava.com/wp-content/uploads/2017/06/ah_valpurikansi.png

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Novelleja

korpinkansiHänen huulensa ovat metsä. Novelleja. Toim. Anne Leinonen. Kulttuuriyhdistys Korppi, 2017.

Kiinnostava kokoelma uusia novelleja. Keskeisessä roolissa ovat useimmiten metsä, suo ja usva. Vaikka tarinat ovat keskenään erilaisia, kokoelma on varsin tasainen ja korkealaatuinenkin.


Merja Mäki: Metsähinen. / Metsän ja suon mystiikkaa.

Satu Piispa-Hakala: Tasku. / Kiinnostava ja omaperäinen idea.

Heikki Nevala: Lihaperkele. / Muinainen sopimus ja halu kostaa. Vaikuttava teksti, pidin.

Tarja Sipiläinen: Sankar jylhän kuusiston. /Metsän kutsuvia salaisuuksia tässäkin.

Inkeri Kotro: Äidin takki. / Ihmiset vaihtuvat, tarinat jäävät. Pidin tästä.

Toni Saarinen: Vanha Obadiah Pike ja hänen vaimonsa. / Herkullisen kiinnostava tarina.

Eero Korpinen: Helgronin tuomitsemat. / Elämän ja kuoleman rajalla liikutaan, vaikuttavaa kuvausta.

Magdalena Hai: Hänen huulensa ovat metsä. / Viehättävä tarina rakkauden voimasta.


Shimo Suntila: Valkeat luut. / Menetystä, mystiikkaa. Plussaa siitä, ettei selitetä liikaa.

Jussi Katajala: Vaiti metsä on lintuineen. / Metsän tehokasvatusta ja sen seurauksia. Kiinnostava tarina.

Joni Kuusisto: Puomi. / Pelottava kotimatka, kuvattu hyvin.

Maija Haavisto: Virvatulenpenikoita. / Vähän erikoisempi haastattelukeikka. Pidin.

Pii Nahkuri: Leipäpuu. / Ikävä työyhteisö, mutta ikävä on tavoitteenakin.

Helena Waris: Tsarmi. / Inari - nainen, järvi ja tärkeä tavoite.

Artemis Kelosaari: Mitä Tähkäkorvessa elää. / Suolla voi törmätä sellaisiin olentoihin, joita ei haluaisi edes painajaisiinsa.

Asta Leppä: Ihmisen nahka. / Toivotonta rakkautta.

J. S. Meresmaa: Sydämeni avoin hauta. / Naapuriapu ei aina ole toivottavaa.

Kuten jo sanouttu, kokoelman kaikki novellit ovat hyviä. Erityisesti mieleen jäivät Äidin takki, Obadiah Pike ja virvatulenpenikat.
Pidän tarinoista, joissa kaikkea ei selitetä auki, vaan jätetään tilaa lukijan mielikuvitukselle. Parhaat tarinat jäävät mieleen kaivertamaan tavalla tai toisella.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

uudelleen ja uudelleen...

lukemattomia kirjoja löytyisi omista hyllyistä, mutta nyt viime postauksen jälkeen olen lukenut (työkirjojen lisäksi) jälleen kerran uudelleen Harry Potterit ja niiden jälkeen kymmenkunta Kaari Utriota... Erinäisistä syistä vaivaa stressi, johon kiinnostavien kirjojen uudelleenlukeminen tuntuu auttavan.

Harry Potterissa minua kiehtoo erityisesti kirjasarjan maailma, eivät niinkään henkilöt tai tapahtumat. On aivan ihastuttava ajatus, että oman jästimaailmamme rinnalla olisi taikamaailma, joka toimii monessa suhteessa samoin kuin meidän ja josta me emme tiedä mitään.

Kaari Utrion kirjoista minua viehättävät nimenomaan 1800-luvulle sijoitetut kirjat. Ei haittaa, vaikka jo alkusivuilta voi nähdä, kuka lopulta saa kenet, näissäkin kiinnostaa enemmän miljöö- ja tapainkuvaus kuin juonikuviot. Juonissakin on hauskoja yksityiskohtia ja ensimmäisellä lukemisella yllätyksiäkin, mutta monen lukemiskerran jälkeen yllätykset jo ovat vähissä.

Olen joskus miettinyt, miksi luen samoja kirjoja moneen kertaan, vaikka uusia olisi tarjolla paljonkin. Ehkä juuri se tuttuus ja yllätyksettömyys tarjoavat jonkinlaista tukea, kun työt ja muut asiat ahdistavat.