lauantai 29. heinäkuuta 2017

Ystävyyttä ja salaisuuksia

Anna Hallava: Valpuri Vaahteran maaginen korva. WSOY, 2017. 220 sivua.

Arvioin tämän kirjan Onnimanniin, mutta laitan muutaman sanan myös tänne.

Pidin kirjailijan kahdesta aikaisemmasta kirjasta (Sammakkoprinsessa 2015 ja Huulituli 2016), joten odotin tätä uutta toiveikkaana enkä pettynyt. Tämä, kuten aikaisemmatkin kirjat, on suunnattu nuorille eikä missään tapauksessa minun ikäiselleni lukijalle. Vaadittiin siis hiukan eläytymistä, mutta se kyllä sujuu minulta kohtalaisesti.

Valpuri elää tavallisessa maailmassa, jossa on myös yliluonnollista. Valpurin äiti on noita, mutta sellaisesta ei puhuta kavereille.Harmi kyllä, äiti on surkea noita, eikä jättiläisfinnin poistamiseksi tehty taikaliemi täytä tehtäväänsä. Sen sijaan Valpuri alkaa kuulla poikien ajatuksia. Häntä kiinnostaisivat ihanan Kasperin mietteet, mutta hän saakin kuulla huolestuttavia ajatuksia muualta. Ja kun uusi luokkakaveri Nooa vielä vähän patistaa, Valpuri laittaa asioita kuntoon parhaansa mukaan.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja hauska, mutta lisäksi se sisältää teemoja, jotka antavat ajattelemisen aihetta. Transsukupuolisuus, anoreksia, kiusaaminen, seurustelu... Suosittelen! Myös Laura Lyytisen suunnittelema kansi on kiva!

http://annahallava.com/wp-content/uploads/2017/06/ah_valpurikansi.png

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Novelleja

korpinkansiHänen huulensa ovat metsä. Novelleja. Toim. Anne Leinonen. Kulttuuriyhdistys Korppi, 2017.

Kiinnostava kokoelma uusia novelleja. Keskeisessä roolissa ovat useimmiten metsä, suo ja usva. Vaikka tarinat ovat keskenään erilaisia, kokoelma on varsin tasainen ja korkealaatuinenkin.


Merja Mäki: Metsähinen. / Metsän ja suon mystiikkaa.

Satu Piispa-Hakala: Tasku. / Kiinnostava ja omaperäinen idea.

Heikki Nevala: Lihaperkele. / Muinainen sopimus ja halu kostaa. Vaikuttava teksti, pidin.

Tarja Sipiläinen: Sankar jylhän kuusiston. /Metsän kutsuvia salaisuuksia tässäkin.

Inkeri Kotro: Äidin takki. / Ihmiset vaihtuvat, tarinat jäävät. Pidin tästä.

Toni Saarinen: Vanha Obadiah Pike ja hänen vaimonsa. / Herkullisen kiinnostava tarina.

Eero Korpinen: Helgronin tuomitsemat. / Elämän ja kuoleman rajalla liikutaan, vaikuttavaa kuvausta.

Magdalena Hai: Hänen huulensa ovat metsä. / Viehättävä tarina rakkauden voimasta.


Shimo Suntila: Valkeat luut. / Menetystä, mystiikkaa. Plussaa siitä, ettei selitetä liikaa.

Jussi Katajala: Vaiti metsä on lintuineen. / Metsän tehokasvatusta ja sen seurauksia. Kiinnostava tarina.

Joni Kuusisto: Puomi. / Pelottava kotimatka, kuvattu hyvin.

Maija Haavisto: Virvatulenpenikoita. / Vähän erikoisempi haastattelukeikka. Pidin.

Pii Nahkuri: Leipäpuu. / Ikävä työyhteisö, mutta ikävä on tavoitteenakin.

Helena Waris: Tsarmi. / Inari - nainen, järvi ja tärkeä tavoite.

Artemis Kelosaari: Mitä Tähkäkorvessa elää. / Suolla voi törmätä sellaisiin olentoihin, joita ei haluaisi edes painajaisiinsa.

Asta Leppä: Ihmisen nahka. / Toivotonta rakkautta.

J. S. Meresmaa: Sydämeni avoin hauta. / Naapuriapu ei aina ole toivottavaa.

Kuten jo sanouttu, kokoelman kaikki novellit ovat hyviä. Erityisesti mieleen jäivät Äidin takki, Obadiah Pike ja virvatulenpenikat.
Pidän tarinoista, joissa kaikkea ei selitetä auki, vaan jätetään tilaa lukijan mielikuvitukselle. Parhaat tarinat jäävät mieleen kaivertamaan tavalla tai toisella.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

uudelleen ja uudelleen...

lukemattomia kirjoja löytyisi omista hyllyistä, mutta nyt viime postauksen jälkeen olen lukenut (työkirjojen lisäksi) jälleen kerran uudelleen Harry Potterit ja niiden jälkeen kymmenkunta Kaari Utriota... Erinäisistä syistä vaivaa stressi, johon kiinnostavien kirjojen uudelleenlukeminen tuntuu auttavan.

Harry Potterissa minua kiehtoo erityisesti kirjasarjan maailma, eivät niinkään henkilöt tai tapahtumat. On aivan ihastuttava ajatus, että oman jästimaailmamme rinnalla olisi taikamaailma, joka toimii monessa suhteessa samoin kuin meidän ja josta me emme tiedä mitään.

Kaari Utrion kirjoista minua viehättävät nimenomaan 1800-luvulle sijoitetut kirjat. Ei haittaa, vaikka jo alkusivuilta voi nähdä, kuka lopulta saa kenet, näissäkin kiinnostaa enemmän miljöö- ja tapainkuvaus kuin juonikuviot. Juonissakin on hauskoja yksityiskohtia ja ensimmäisellä lukemisella yllätyksiäkin, mutta monen lukemiskerran jälkeen yllätykset jo ovat vähissä.

Olen joskus miettinyt, miksi luen samoja kirjoja moneen kertaan, vaikka uusia olisi tarjolla paljonkin. Ehkä juuri se tuttuus ja yllätyksettömyys tarjoavat jonkinlaista tukea, kun työt ja muut asiat ahdistavat.