maanantai 18. marraskuuta 2013

Yksi kirjailija, monta tyyliä


Olen jo lokakuun alussa lukenut Juha-Pekka Koskisen kirjat Ystäväni Raspunin (WSOY, 2013) ja Haavekauppias (Karisto, 2013). Saman kirjoittajan kaksi hyvin erilaista kertomusta, molemmat todella hyviä. Aloitin kirjoittaa blogitekstiä heti kirjat luettuani, mutta ei tullut valmista. Nyt kun Ystäväni Rasputin on Finlandia-palkintoehdokkaana, julkaisen tämän, vaikka onkin vasta aloitus.

Ihailen kirjoittajia, jotka sujuvasti siirtyvät tekstilajista toiseen ja kirjoittavat monenlaiselle yleisölle. Itsekin toivoisin osaavani sen taidon.

Ystäväni Rasputin -kirja kertoo tietysti mystikko Rasputinista, mutta kertojana on Vasili, Rasputinin suojatti ja oppipoika. Vasili on fiktiivinen henkilö, jonka avulla kirjailija kuvaa historiallisia, tunnettuja asioita värittäen ja kuvittaen niitä mielenkiintoiseksi romaaniksi. Faktat ovat läsnä, Rasputin on keisariperheen suosiossa hoitaen kruununperillisen verenvuototautia ja tulee murhatuksi.

Olen aikaisemmin tutustunut "jumalan hulluun" Kseniaan, joka eli 1700-luvun Pietarissa. Hänet tunnetaan nykyään pyhänä Ksenia Pietarilaisena, ja hänen hautakappelilleen on edelleen aina jonoa. (Tai siis olen käynyt siellä kaksi kertaa, kesällä ja talvella, kummallakin kerralla oli pitkä jono, joten oletan, että siellä käydään jatkuvasti.) Olen miettinyt, millainen on se usko, jonka varaan voi niin heittäytyä, ettei tarvitse muuta. Minun on vaikea kuvitella sellaista elämää, vaikka onhan tavallaan jo freelancerin elämä jollain lailla valtavirrasta ulosjättäytymistä (ainakin minun kohdallani).

Haavekauppias on lasten fantasiaromaani. Kertoja-päähenkilö on Sami, koululainen, ja outoja tapahtumia selvittämässä ovat myös Samin pikkusisko Liisa ja koulukaveri Joni.



Samin ja Liisan 80-vuotias isoäiti Amanda asuu yksikseen omassa talossaan.  Sami käy aina silloin tällöin Amandan luona tekemässä lumitöitä ja joskus muutenkin auttelemassa, mutta Amanda pärjää hyvin yksinään. Kerran lumitöihin tullessaan Sami huomaa Amandan luota lähtevän kummalliselta vaikuttavan miehen. Samin kysellessä Amanda kertoo miehen myyneen hänelle kellon, jonka hän jotenkin vastahakoisesti näyttää Samille. Kun Amanda katoaa, käy ilmi, että muutamalla kolikolla myyty kello on ollut harvinainen ja kallis erikoisuus, jolla väitetään voitavan liikkua ajassa. Sami, Liisa ja Samin luokkakaveri Joni siirtyvät kellon avulla Haavemaailmaan etsimään Amandaa. Apua he saavat Samin ja Liisan historioitsija-isältä ja Jonin osto- ja myyntilikettä pitävältä isoisältä. 

Amanda on sopeutunut elämäänsä leskenä, mutta kellon myötä hän saanut mahdollisuuden päästä jälleen nuorena kuolleen puolisonsa Matiaksen luokse. Hänen suurin haaveensa tuntuu toteutuneen, mutta ei kuitenkaan aivan parhaalla mahdollisella tavalla. Haavekaupungissa päivät toistuvat samanlaisina, siellä ei ole mennyttä eikä tulevaa. Kun Amanda on saatu pelastetuksi, isä muistuttaa lapsia siitä, ettei kannata takertua liikaa menneisyyden haaveisiin. Tulevaisuutta pystyy muuttamaan, mutta ei mennyttä. 

Haavekauppias on sujuvasti kirjoitettu, jännittävä seikkailu, josta ei puutu huumoriakaan. Tarina on myös jollakin tavalla haikean sydämellinen. On asioita, joita on ihana muistaa, mutta joskus täytyy myös osata päästää irti.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Magiaa ja ammatinvalintaa



Diana Wynne Jones kuuluu suosikkikirjailijoihini. Luin hänen kirjojaan jo 1980-luvulla, esimerkiksi tekstissä mainittu Noidan veli teki heti vaikutuksen. 
 
Diana Wynne Jones: Tietäjän lapsuus. (The Lives of Christopher Chant, 1988.) Suom. Anna-Maija Viitanen. WSOY, 2010. 313 s.


Tietäjän lapsuus on toinen osa Diana Wynne Jonesin Chrestomancin maailmat -sarjasta. Sarjan ensimmäinen osa, Noidan veli, ilmestyi suomeksi jo vuonna 1980, ja pitkään vaikutti siltä, ettei sarjasta tulla suomentamaan muita osia.

Jones kuvaa multiuniversumia, jossa on useita rinnakkaismaailmoja ja noituus on todellista. Melko tavalla meidän maailmaamme muistuttavassa maailmassa noituutta valvoo jonkinlainen ylinoita, chrestomanci, jolla on yhdeksän henkeä. Hänen tehtävänsä on pitää huolta, ettei noituutta käytetä väärin. Tietäjän lapsuuden päähenkilö, nuori Christopher, esiintyi edellisessä kirjassa aikuisena. Teos sijoittuu siis ensimmäistä osaa varhaisempaan aikaan.

Christopher on perheensä ainoa lapsi. Hänen vanhempansa ovat kiireisiä ja keskenään hyvin huonoissa väleissä, joten Christopher ei juuri tapaa kumpaakaan, vaan viettää lapsuutensa enimmäkseen jatkuvasti vaihtuvien lastenhoitajien seurassa. Unissaan Christopher pääsee kuitenkin tutustumaan monenlaisiin ihmeellisiin maailmoihin ja niiden asukkaisiin. Toisinaan hän saa jopa tuoduksi omaan huoneeseensa tavaroita, joita vieraiden unimaailmojen ystävälliset asukkaat hänelle lahjoittavat. Kun äidin valloittava Ralph-veli tulee käymään ja ehdottaa toisiin maailmoihin liittyvää kokeilevaa yhteistyötä, Christopher on innoissaan. Siirtyminen kouluun epäilyttää poikaa aluksi, mutta koulu kaveripiireineen osoittautuu mukavaksi, ja Christopher löytää uuden intohimon, kriketin. Asiat kuitenkin muuttuvat ikävään suuntaan, kun kotoa muuttanut isä järjestää poikansa tunnetun taikaspesialistin arvioitavaksi uskoessaan pojassaan olevan ainesta seuraavaksi chrestomanciksi. 

Teos osoittaa, ettei hyvä kirja ihan nopeasti vanhene. Lapsen hyväksynnän ja huomion tarve sekä lapsuuden ja nuoruuden ristiriidat omien haaveiden ja vanhempien odotusten välimaastossa ovat pysyviä, vaikka sukupolvet vaihtuvat. Diana Wynne Jones on mestarikertoja, jonka huumorin sävyttämät fantasiateokset viehättävät yhä uusia lukijoita. Tietäjän lapsuuden rinnalla on ilmestynyt myös Noidan veljen toinen painos, joten voi ehkä odottaa, että Chrestomancin maailmat -sarjan seitsemästä teoksesta julkaistaan suomeksi vielä useampiakin. Anna-Maija Viitasen suomennos on sellainen, ettei huomaa käännöstä lukevansakaan, siis mainio.

(Julkaistu Onnimannissa 2/2010.)