maanantai 16. joulukuuta 2013

sekalaista

Facebookissa kiertää meemi, jossa pyydetään luettelemaan kymmenen vaikuttanutta kirjaa. Itse en ole osallistunut, koska en vain yksinkertaisesti pystyisi rajaamaan kymmeneen... Jo niistä ikivanhoista lasten- ja nuortenkirjoista, joihin aina uudelleen palaan, tulee pitempi lista.

Jotkut tuttuni kertovat, etteivät he ajattelisikaan lukea uudelleen samaa kirjaa, jonka ovat jo joskus lukeneet. Minä palaan usein samoihin kirjoihin ja luen niitä uudelleen, erityisesti kun olen sairaana tai pahalla mielellä. Muutama vuosi sitten, kun olin oikein surullinen, luin mm. muutamassa päivässä koko Harry Potter -sarjan jälleen kerran - sen jälkeen pystyin taas palaamaan tosimaailmaan. Minua ei haittaa, vaikka muistan kirjan tapahtumat tai suosikkidekkarieni murhaajat. (Minulla on kutakuinkin kaikki Agatha Christien dekkarit, pidin niistä joskus paljon ja olen lukenut ne moneen kertaan. Enää ne eivät viehätä minua samalla tavalla, mutta silti niissä on muutamia, joita luen edelleen.)

En siis yritä listata kymmentä kirjaa, mutta ehkäpä vielä kirjoitan joistakin sellaisista, joita olen lukenut monta kertaa. Tällä hetkellä luen Runeberg-ehdokkaita. Koska olen itse raadissa, en käsittele niitä täällä erikseen, mutta ehkä kirjoitan henkilökohtaisista lukukokemuksistani jotain sitten, kun päätös on tehty.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Varjonainen

Luin viime viikolla Maarit Verrosen uusimman romaanin Varjonainen. Olen lukenut luullakseni koko Verrosen aikaisemman tuotannon ja enimmäkseen pitänyt hänen kirjoistaan kohtalaisen paljon. Verrosen romaani Pimeästä maasta (Kirjayhtymä, 1995) kuuluu edelleen parhaimpiin ikinä lukemiini kirjoihin.

Mutta Varjonaiseen. Nimettömäksi jäävä nainen saapuu Suomeen ilman papereita, liikkuu siellä täällä ja vähitellen ottaa yhä vahvemmin yhden ihmisen henkilöllisyyden. Ikuisesti tällainen valheiden ja salailun verkko ei voi kestää, joten myös Varjonaisen elämä alkaa repeytyä...

Verronen kirjoittaa sujuvasti ja elävästi. Eläydyin vahvasti päähenkilön elämään ja pidätin välillä hengitystäni, kun hän oli vaarassa paljastua. Jotkut asiat kuitenkin tuntuivat soljuvan liiankin helposti, ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut agenttiromaani, jossa soluttautuminen on suunniteltu etukäteen vaihe vaiheelta. Kirjan loppu jättää varjonaisen tulevaisuuden avoimeksi, lukijan itse mietittäväksi.

Pidin siis Varjonaisesta. Ei se Pimeästä maasta -romaanille mitenkään vedä vertoja, mutta hieno kirja kaikenkaikkiaan.

Sookie ja vampyyrit


Viime yönä tuli luettua Charlaine Harrisin yhdestoista Sookie Stackhouse -kirja Veren muisti (pinossa odottaa myös sarjan seuraava osa Veri kielellä). Kirjoitan tästä sarjasta kokonaisuutena ja erityisesti sen loppuratkaisusta  keväällä Onnimanniin, sitten kun viimeinenkin osa on ilmestynyt. Mutta nyt Veren muistiin:

Päähenkilö Sookie on verisiteessä vampyyrirakastettunsa kanssa ja siten sotkettuna mukaan vampyyrien valtataisteluihin. Tilannetta mutkistavat vielä Sookien keijusukulaiset, joiden suunnitelmien laadusta Sookie ei saa selvää, sekä ihmispsykopaatti, joka on päättänyt tappaa Sookien. Sookie on kuitenkin neuvokas ja lisäksi hänellä on roppakaupalla onnea, joten tästäkin kaikesta hän selviää.

Olen lukenut kaikki sarjan kirjat ja pidän sarjaa puutteistaan huolimatta hyvin viihdyttävänä. Viihdyttävä oli toki myös Veren muisti, mutta hienoinen pettymys se oli. Tuntui, että Sookie suhtautuu hengenvaaraansa kovin kevyesti (kyllähän hän toki siis suojautuukin), ja että hänen selviytymisensä oli myös itsestään selvää. Erityisesti eräässä kohdassa, jossa useampikin vampyyri ja ihminen saa surmansa, Sookie raportoi kuin sivustakatsojana, vaikka hän selvästi on tapahtumissa osallisena. Lyhyesti tiivistettynä: mielestäni Sookie oli elävämpi ja aidompi sarjan aikaisemmissa osissa, hän on muuttunut jotenkin pinnallisemmaksi ja tyhjemmäksi, kun olisi ehkä odottanut tapahtuvan päinvastoin.

Juoni on jännittävä ja monitahoinen; kuten todellisessakin maailmassa, monia asioita tapahtuu samanaikaisesti, sekä hyviä että huonoja. Jotenkin ikävästi erilaiset tapahtumat alkavat keskittyä Sookieen, ikäänkuin hän olisi (ainakin yliluonnollisen maailman) keskipiste.

En siis pitänyt Veren muistista yhtä paljon kuin sarjan aikaisemmista osista, mutta osana kokonaisuutta se varmaan puolustaa paikkaansa. Sen näkee sitten, kun koko sarja on luettu...