maanantai 23. maaliskuuta 2015

matkalukemista

Kadonneet vuodet  Mary Higgins Clark: Kadonneet vuodet. Suom. Henna Kaarakainen. Tammi, 2013.

Muutaman päivän matkalla pohjoiseen mukana oli pari työkirjaa, mutta Rovaniemeltä ostin alennusmyynnistä kevyttä matkalukemista paluumatkaa varten.

Professori Lyons on ehkä tehnyt valtavan löydön juuri ennen, kun hänet löydetään ammuttuna kotonaan. Paikalla on ollut dementoitunut vaimo, joka löytyy murhan jälkeen piileskelemästä komerosta verisenä ja murha-ase kädessään. Onko vaimo ampunut miehensä vai onko murhatun  mahdollisesti löytämällä pergamentilla yhteyttä murhaan?

Kirjan päähenkilöinä ovat murhatun tytär Mariah sekä kirjailijan useassa teoksessaan käyttämä amatöörietsivä Alvirah Meenan. Alvirah on entinen siivooja, joka on rikastunut suurella veikkausvoitolla.

Kyllähän kirja matkalukemiseksi meni mukavasti, mielelläänhän sitä luki. Epäiltyjä pyöriteltiin useita ja kaikki lopulta selvisi.

Muutamia, hmm, ykstyiskohtia kuitenkin: mahdollinen professori Lyonsin löytämä aarre on Jeesuksen pergamentille kirjoittama kirje. Pergamenttia taisi tuohon aikaan jo olla, mutta enemmän kirjoitettiin papyrukselle. Pergamentti oli kallista, ei sille kirjoitettu mitään heippalappuja eikä sitä joka kulkijalla ollut. Jeesuksen ei tiedetä kirjoittaneen mitään, hän on voinut olla viisas ja oppinut osaamatta kirjoittaa, vaikka se nykyihmisestä voikin tuntua oudolta. OK, jokin todella raflaava löytö kirjaan tarvittiin; Jeesuksen Joosef Arimatialaiselle kirjoittama kiitoskirje sopii juoneen vaikka ei ole historiallisesti kovin uskottava.

Toinen yksityiskohta paljastui vasta aivan lopussa, kun osoittautui, että eräs henkilö oli todellisuudessa kovin erilainen kuin mllaisena hänet tunnetiin. Kaikki eivät kerro kaikkia asioitaan, mutta sittenkin ko. seikka tuntui epäuskottavalta, samoin eräs toinen yksityiskohta, jota en viitsi tässä paljastaa.


lauantai 14. maaliskuuta 2015

kaksi dekkaria

Loputon uni & HopealanttiNaisnäkökulmaa poliisin työhön


Anna Jansson: Loputon uni. (Må döden sova, 2002.) Suom. Jaana Nikula. 
Anna Jansson: Hopealantti. (Silverkronan, 2003.) Suom. Jaana Nikula.
Yhteisnide. Gummerus, 2014.


Ostin matkalukemiseksi Anna Janssonin kahden dekkarin yhteisniteen ja yllätyin mieluisasti. Janssonin päähenkilö on rikostutkija Maria Wern. Wern on naimisissa ja kahden lapsen äiti. Murhanselvittämisen kiemuroiden lisäksi Jansson kuvaa Wernin ponnisteluja perheen ja työn yhteensovittamisessa ja naispoliisin arkipäivää miehisessä työyhteisössä mm. seksuaalisen häirinnän kokijana.

Loputon uni -teoksessa käsitellään mm. mielenterveyttä, miesten naisiin kohdistamaa väkivaltaa, lapsettomuutta ja lääketieteen etiikkaa. Yhtä tärkeä kuin rikosjuoni on Maria Wernin avioliiton ja perhe-elämän kuvaus. Krister odottaa Marian ottavan päävastuun lapsista ja perheestä ja ärtyy Marian epäsäännöllisistä työajoista. Marian näkökulmasta taas Krister on itsekäs ja lapsellinenkin asettaessaan omat toiveensa aina etusijalle. Silti pariskunta rakastaa toisiaan ja pyrkii selvittämään ongelmiaan.

Kirjassa on melko paljon tapahtumia ja henkilöhahmoja, mikä hankaloittaa katkonaisesti matkakirjana lukemista. Kesken jättäminen ei kuitenkaan käynyt edes mielessä.

Hopealantissa Maria Wern työskentelee kesäsijaisena Visbyssä, jossa vietetään keskiaikaviikkoa. Kirja alkaa kiinnostavasti: "Mona Jacobssonia ei olisi syytetty avunannosta murhaan eikä häntä olisi varmaan käärmekään pistänyt, jos televisiosta olisi sinä lauantai-iltana tullut vaikka jokin romanttinen elokuva."

Mukaansatempaavaa kerrontaa, vaikka ei dekkarina ihan huippua. Loppuratkaisu oli hiukan pettymys, vaikka looginen kyllä. Vanhojen tarinoiden käyttäminen on aina plussaa.

Kahden kirjan yhteisnide oli erittäin onnistunut ostos ja pidän Anna Janssonin nimen mielessäni myös vastaisuutta ajatellen.







perjantai 6. maaliskuuta 2015

Cyberpunkkia

Jaakko Markus Seppälä: Lemen. Like, 2015.

LemenOlikin hauska lukea pitkästä aikaa oikein todellinen cyberpunk-romaani, vieläpä kotimainen.

Korkeaa teknologiaa ja alamaailman rikollisia. Katujengejä ja yksinäisiä hakkereita. Kemiallista ja fyysistä ihmisruumiin toiminnan äärirajojen laajentamista. Elämää suurempaa pelaamista. Ihmishengellä ei ole niin väliä, paitsi ehkä päähenkilön kohdalla...

Kirjoitan kirjasta oikean arvion muualle, joten tähän ei tämän enempää.