Kun vuosi 2003 oli utopiaa...

Vaihteeksi vanhaa scifiä.

Stanislaw Lem: Kuoleman planeetta. (Astronauci, suom. Ilmari Raitakari.) Kansankulttuuri 1984.

 

Oman kirjahyllyn uumenista löytyi tämä, kirjastopoistona joskus hankittu. Minun kappaleeni on toinen painos, ensimmäinen suomennos ilmestyi vuonna 1960 ja alkuperäinen teos 1951.

Kirjan alussa kerrotaan, millainen maailma on vuonna 2003. Todetaan mm., että viimeisetkin kapitalistiset valtiot ovat jo vuosia sitten siirtyneet uuteen talousjärjestelmään, ja maailmassa vallitsee rauha, oikeudenmukaisuus ja hyvinvointi.

Aluksi selvitetään aikanaan meteoriksi luullusta kappaleesta löytynyttä lohkaretta, joka selvästi on jostain muusta kuin meteorista peräisin. Lohkareen sisältämästä magneettinauhasta saadaan selville, että maahan kohdistuu mahdollisesti vakava uhka, joka todennäköisesti on peräisin Venuksesta.

Matkalle kohti Venusta lähtee huippualus Kosmokrator, jota on valmisteltu Marsin lentoa varten. Matkalla on mukana maailman johtavia tiedemiehiä (nimenomaan miehiä, naisia ei ole juuri kirjassa mainittu). Lento kiertää kuun takaa, ja matkan 31. päivänä alus laskeutuu Venuksen pinnalle...

Kirja on ns. kovaa scifiä, jossa on paljon tieteellisen tutkimuksen ja keksintöjen kuvausta. Tämä tekee kirjasta melko raskaan, varsinkin, kun kuvattu tiede vaikuttaa paikoin vanhentuneelta. Täytyy kuitenkin muistaa, että tätä kirjaa kirjoitettaessa yhtään kuulentoa ei ollut vielä tehty.

*

Olen menossa katsomaan Lemin Solaris-kirjan pohjalta tehtyä näytelmää Turun kaupunginteatteriin, ja odotan sitä kiinnostuksella, sillä Solaris kuuluu lempikirjoihini.  

Teatteria: Pikku naisia

 Teatteria: Turun kaupunginteatteri: Pikku naisia

Näytelmää pohjautuu tietenkin Louisa M. Alcottin kirjaan.

Kukapa ei rakastaisi Pikku naisia, joten tartuin tilaisuuteen, kun nämäkin liput olivat Taiteiden yön tarjouksessa. Kirjathan olen lukenut moneen kertaan, kuten suosikkikirjani yleensäkin.  

Pidin kovasti esityksestä. Mukana olivat sarjan kahden ensimmäisen kirjan keskeiset tapahtumat raikkaalla tavalla kerrottuna. Esiintyjissä ei ole moittimista, mutta erityisesti Megiä esittänyt Katariina Havukainen oli mainio ja tietenkin myös Isla Mustanoja suoriutui Jon roolista erittäin hyvin. Puvuissa nähtiin sekä viehättäviä 1800-luvun asuja että nykyaikaisempia vivahteita, mikä varmaan toi tapahtumat lähemmäs tätä päivää.

Helsingissä vuonna 1922

 

Virpi Hämeen-Anttila: Synnin jäljet. Otava, 2023.

 

Uusin Björk-romaani on jo kymmenes! Olen lukenut jokaisen suurella mielenkiinnolla. Karl-Axel Björk on kiinnostava hahmo, ja teosten ajankuva on niin elävää, että todella tuntee olevansa mukana 1920-luvun elämänmenossa.

Nyt ollaan vuodessa 1922. Björk työskentelee setänsä yhtiössä, mutta amatöörietsivänä saa pyynnön tutkia ampumistapausta, jota pidetään itsemurhana, vaikka uhrin isä on varma, että kelvoton miniä on ampunut hänen poikansa. Uhrin veli puolestaan on aivan varman, ettei käly ole syyllinen. Björk tarttuu tapaukseen, jossa onkin monia kummallisia piirteitä. Valepukua ja tietysti Valkaman apuakin tarvitaan, ennen kuin rikosvyyhti selviää.

Pidin tästä kirjasta, kuten olen pitänyt aikaisemmistakin Björk-kirjoista. Rikokset ovat mahdollisia ja todentuntuisia, melko todentuntuisia ovat myös henkilöhahmot. Eräs henkilöhahmo toi mieleeni Venetsiaan sijoittuvan dekkarisarjan, mutta en sano tästä enempää…