lauantai 12. elokuuta 2017

Worldcon

Worldconissa kävin kirjaostoksilla. Erinäisten seikkojen vuoksi varsinainen con-vierailu ei tullut kysymykseen, mutta kävin kuitenkin katsastamassa tunnelmaa myyntiosastolla, jonne pääsystä ei tarvinnut maksaa.

Myyntipuolella  ja kahvioissa liikuskeli kohtalaisesti ihmisiä, muutamia tuttujakin. Liikkeellä olivat myös mm. Ghostbustersit ja hienoja cosplay-asuja näkyi muutenkin. Joissain nimikirjoituspöydissä oli melkoisesti jonoa (esim. Robin Hobb), joissain jopa hyvin pitkiä jonoja ja tuntien jonotusta (George R. R. Martin). Muutamassa pöydässä oli vain muutamia nimmareiden pyytäjiä. Kirjojen lisäksi myytavänä oli runsaasti oheistuotteita, erityisesti animeen ja mangaan liittyvää.

Ostin muutaman kirjan (osa uusia, osa käytettyjä). Joistakin tulee sitten tännekin tekstiä, kunhan taas palaan kotimaahan ja ehdin lukea.

maanantai 7. elokuuta 2017

lyhytnovelleja

https://cdn.holvi.com/media/poolimage.image/2017/04/10/dcad44daed9aad156b6fbe964fb643c34ce615f2.jpgInspiroivia lyhytnovelleja

O. E. Lönnberg: Langanpäitä. Osuuskumma, 2017.


Lönnbergin Langanpäitä sisältää sata lyhytnovellia, hiukan pidempiä kuin sadan sanan raapaleet. Jokaisessa tekstissä lukijalle ojennetaan langanpäätä, tilannetta tai tapahtumaa, josta oma mielikuvitus voi keriä lisää.

Tekstit on ryhmitelty kolmeen osaan, "Katseita ja kohtaamisia", "Lupauksia ja odotuksia" sekä "Lähtöjä ja selviytymisiä". Osa teksteistä sijoittuu selvästi spefiympäristöön, osa voisi kuvata kenen tahansa naapurustoa. Monien tekstien teemana on jonkinlainen valinta tai tilanne, jossa ei ole mahdollisuutta valita. Tarinat, langanpäät, sisältävät enemmän kuin tekstin sanat kertovat.

Sivun mittaisia tekstejä on helppo lukea vaikka yksi kerrallaan tai sitten vain ahmia eteenpäin. Itse huomasin, että tuli aina vain käännettyä uusi sivu, vaikka ajattelin, että "tämä aukeama vain vielä".


Kuvittelen, että näitä langanpäitä olisi myös aika hedelmällistä lukea yksi kerrallaan, antaa idean hautua hiukan ja sitten kirjoittaa oma tarina tekstin inspiroimana.




sunnuntai 6. elokuuta 2017

Pakene tai kuole

Stephenie Meyer: Kemisti. Suom. Ilkka Rekiaro. Otava, 2017.

Kemisti
Houkutus-sarjan kirjoittaja Stephenie Meyer liikkuu kirjailijana genrestä toiseen. Houkutuksen jälkeen julkaistu Vieras oli scifiä, Kemisti on jännityskirjallisuutta.

Kemisti osui mukaan kirjaston uutuushyllystä. Kirja oli lukulistallani heti kun kuulin, että tällainen on tulossa, joten oli mukava päästä siihen käsiksi melko tuoreeltaan.









Kemiallisen kuulustelun asiantuntija tietää liikaa ja hänet yritetään tappaa. Hän pakenee, mutta tappajat löytävät hänet kerran toisensa jälkeen. Varotoimiensa ansiosta hän selviää taas hetkeksi pakoon. Selvästikin hän on uhka jollekulle, vaikka hän ei itse tiedä, kenelle.

Kemisti sisältää vakoojaromaaneista ja vastaavista tuttuja kuvioita höystettynä tappavilla aineilla. Päähenkilö on nuori nainen, mikä on tämäntapaisissa tarinoissa melko harvinaista. Vainoharhaisuus on viisautta, kun pienikin erehdys voi maksaa oman hengen, ehkä myös jonkun muun. Vauhdikkaat ja jännittävät tapahtumat on kuvattu siinä mielessä todentuntuisesti, että helposti alkaa ajatella, millaista olisi olla pakosalla koko ajan ilman tietoa pysyvästä turvapaikasta. Romanttinenkin kuvio kirjasta löytyy, jälleen ensi ajattelulla mahdoton (vrt. Houkutus, Vieras).

Kemistin arvioisin kouluarvosanalla tyydyttävä, siinä 7 ja 8 tienoilla. Ihan mukavaa luettavaa.

perjantai 4. elokuuta 2017

Kotimaista kauhua

Anne Leinonen: Metsän äiti. Atena, 2017.

Metsänäiti

Kirjastosta ilokseni löysin tämän, jota olen jo jonkun aikaa havitellut luettavakseni...

Riina palaa kotikyläänsä kesätyöhön ja sekä menneet että nykyiset oudot tapahtumat nousevat esiin.

Metsän äiti on kiinnostava ja jännittävä kirja. Monet kirjan yliluonnollisistakin tapahtumista tuntuivat hyvin aidoilta ja luonnollisilta, vaikka eivät kuitenkaan silti itsestään selviltä tai ennalta arvattavilta. Leinonen osaa käyttää kansanperinteen aineksia tyylikkäästi, alleviivaamatta ja hienovaraisesti soveltaen. Kirjassa oli yllättäviä ja jännittäviä käänteitä. Muutaman kerran iho nousi kananlihalle... Nautinnollinen lukukokemus!

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Ystävyyttä ja salaisuuksia

Anna Hallava: Valpuri Vaahteran maaginen korva. WSOY, 2017. 220 sivua.

Arvioin tämän kirjan Onnimanniin, mutta laitan muutaman sanan myös tänne.

Pidin kirjailijan kahdesta aikaisemmasta kirjasta (Sammakkoprinsessa 2015 ja Huulituli 2016), joten odotin tätä uutta toiveikkaana enkä pettynyt. Tämä, kuten aikaisemmatkin kirjat, on suunnattu nuorille eikä missään tapauksessa minun ikäiselleni lukijalle. Vaadittiin siis hiukan eläytymistä, mutta se kyllä sujuu minulta kohtalaisesti.

Valpuri elää tavallisessa maailmassa, jossa on myös yliluonnollista. Valpurin äiti on noita, mutta sellaisesta ei puhuta kavereille.Harmi kyllä, äiti on surkea noita, eikä jättiläisfinnin poistamiseksi tehty taikaliemi täytä tehtäväänsä. Sen sijaan Valpuri alkaa kuulla poikien ajatuksia. Häntä kiinnostaisivat ihanan Kasperin mietteet, mutta hän saakin kuulla huolestuttavia ajatuksia muualta. Ja kun uusi luokkakaveri Nooa vielä vähän patistaa, Valpuri laittaa asioita kuntoon parhaansa mukaan.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja hauska, mutta lisäksi se sisältää teemoja, jotka antavat ajattelemisen aihetta. Transsukupuolisuus, anoreksia, kiusaaminen, seurustelu... Suosittelen! Myös Laura Lyytisen suunnittelema kansi on kiva!

http://annahallava.com/wp-content/uploads/2017/06/ah_valpurikansi.png

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Novelleja

korpinkansiHänen huulensa ovat metsä. Novelleja. Toim. Anne Leinonen. Kulttuuriyhdistys Korppi, 2017.

Kiinnostava kokoelma uusia novelleja. Keskeisessä roolissa ovat useimmiten metsä, suo ja usva. Vaikka tarinat ovat keskenään erilaisia, kokoelma on varsin tasainen ja korkealaatuinenkin.


Merja Mäki: Metsähinen. / Metsän ja suon mystiikkaa.

Satu Piispa-Hakala: Tasku. / Kiinnostava ja omaperäinen idea.

Heikki Nevala: Lihaperkele. / Muinainen sopimus ja halu kostaa. Vaikuttava teksti, pidin.

Tarja Sipiläinen: Sankar jylhän kuusiston. /Metsän kutsuvia salaisuuksia tässäkin.

Inkeri Kotro: Äidin takki. / Ihmiset vaihtuvat, tarinat jäävät. Pidin tästä.

Toni Saarinen: Vanha Obadiah Pike ja hänen vaimonsa. / Herkullisen kiinnostava tarina.

Eero Korpinen: Helgronin tuomitsemat. / Elämän ja kuoleman rajalla liikutaan, vaikuttavaa kuvausta.

Magdalena Hai: Hänen huulensa ovat metsä. / Viehättävä tarina rakkauden voimasta.


Shimo Suntila: Valkeat luut. / Menetystä, mystiikkaa. Plussaa siitä, ettei selitetä liikaa.

Jussi Katajala: Vaiti metsä on lintuineen. / Metsän tehokasvatusta ja sen seurauksia. Kiinnostava tarina.

Joni Kuusisto: Puomi. / Pelottava kotimatka, kuvattu hyvin.

Maija Haavisto: Virvatulenpenikoita. / Vähän erikoisempi haastattelukeikka. Pidin.

Pii Nahkuri: Leipäpuu. / Ikävä työyhteisö, mutta ikävä on tavoitteenakin.

Helena Waris: Tsarmi. / Inari - nainen, järvi ja tärkeä tavoite.

Artemis Kelosaari: Mitä Tähkäkorvessa elää. / Suolla voi törmätä sellaisiin olentoihin, joita ei haluaisi edes painajaisiinsa.

Asta Leppä: Ihmisen nahka. / Toivotonta rakkautta.

J. S. Meresmaa: Sydämeni avoin hauta. / Naapuriapu ei aina ole toivottavaa.

Kuten jo sanouttu, kokoelman kaikki novellit ovat hyviä. Erityisesti mieleen jäivät Äidin takki, Obadiah Pike ja virvatulenpenikat.
Pidän tarinoista, joissa kaikkea ei selitetä auki, vaan jätetään tilaa lukijan mielikuvitukselle. Parhaat tarinat jäävät mieleen kaivertamaan tavalla tai toisella.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

uudelleen ja uudelleen...

lukemattomia kirjoja löytyisi omista hyllyistä, mutta nyt viime postauksen jälkeen olen lukenut (työkirjojen lisäksi) jälleen kerran uudelleen Harry Potterit ja niiden jälkeen kymmenkunta Kaari Utriota... Erinäisistä syistä vaivaa stressi, johon kiinnostavien kirjojen uudelleenlukeminen tuntuu auttavan.

Harry Potterissa minua kiehtoo erityisesti kirjasarjan maailma, eivät niinkään henkilöt tai tapahtumat. On aivan ihastuttava ajatus, että oman jästimaailmamme rinnalla olisi taikamaailma, joka toimii monessa suhteessa samoin kuin meidän ja josta me emme tiedä mitään.

Kaari Utrion kirjoista minua viehättävät nimenomaan 1800-luvulle sijoitetut kirjat. Ei haittaa, vaikka jo alkusivuilta voi nähdä, kuka lopulta saa kenet, näissäkin kiinnostaa enemmän miljöö- ja tapainkuvaus kuin juonikuviot. Juonissakin on hauskoja yksityiskohtia ja ensimmäisellä lukemisella yllätyksiäkin, mutta monen lukemiskerran jälkeen yllätykset jo ovat vähissä.

Olen joskus miettinyt, miksi luen samoja kirjoja moneen kertaan, vaikka uusia olisi tarjolla paljonkin. Ehkä juuri se tuttuus ja yllätyksettömyys tarjoavat jonkinlaista tukea, kun työt ja muut asiat ahdistavat.

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Usvaa ja metalleja

Brandon Sanderson: Viimeinen valtakunta. Usvasyntyinen 1. Suom. Mika Kivimäki. Jalava, 2017. 608 sivua.


Viimeinen valtakuntaViimeistä valtakultaa hallitsee Lordihallitsija, jumala, joka on yhdistänyt tai alistanut koko maailman valtaansa. Aateliset elävät mukavasti, mutta heitä alhaisemmat skaat ovat orjien asemassa. Itse asiassa Lordihallitsija omistaa skaat, jotka tekevät töitä aatelisten plantaaseilla ja tehtaissa.

Päähenkilö Vin on nuori skaatyttö pääkaupungin rosvokoplassa. Hänen veljensä on suojellut häntä muilta, mutta myös pahoinpidellyt tyttöä ruumiillisesti ja henkisesti. Veli opasti sisartaan, että kuka tahansa voi hänet pettää ja että jokainen ajaa vain omaa etuaan - lopulta veli itsekin petti sisarensa ja lähti matkoihinsa.

Skaayhteisössä liikkuu Kelsier, jolla on mahtavat suunnitelmat ja henkilökohtaisena tavoitteenaan Lordihallitsijan tappaminen. Kelsier on aikanaan tuomittu "kuiluihin" eli kuolemaan vaarallisessa kaivostyössä, mutta hän on selviytynyt. Hän ottaa Vinin mukaan "koplaansa" ja Vin oppii uutta sekä itsestään että maailmasta. Valtava vallankumoushanke etenee, kokee menestystä ja vastaiskuja, mutta Kelsierin ajatus on mahdoton: ihminen ei voi mitään jumalalle.

Taikuus on mielenkiintoista: jotkut henkilöt pystyvät käyttämään tiettyjä metalleja vahvistaakseen erilaisia voimiaan ja kykyjään. Kaikki eivät tähän pysty lainkaan, ja useimmat niistä, jotka pystyvät, voivat käyttää vain yhtä metallia. Esimerkiksi Tinasilmiksi sanotaan niitä, jotka pystyvät käyttämään tinaa parantaakseen näkökykyään. Näiden lisäksi on harvoja, jotka pystyvät käyttämään kaikkia metalleja. Heitä nimitetään usvasyntyisiksi, ja jokseenkin kaikki heistä ovat aatelisia. Kelsier on usvasyntyinen ja niin on myös Vin, vaikka hän itse ei ole sitä tiennyt. Tärkeässä roolissa ovat myös uskonnot, uskomukset ja tarinat; muistaminen ja tiedon säilyttäminen.

Pidin kovasti tästä kirjasta. Minua miellytti myös se, että kirja on itsessään kokonaisuus, joka toimii hyvin itsenäisenä teoksena. Se on kuitenkin sarjan avausosa ja saa odottamaan jatkoa...

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Flavia jälleen

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula. Flavia de Luce -sarja. Suom. Maija Heikinheimo. Bazar, 2017. 335 sivua.




BazarVerkkokauppa : Kuolleet linnut eivät laula : 9789522793478Flavia de Luce on 11-vuotias salapoliisi ja intohimoinen kemian harrastaja.Tämä on sarjan kuudes kirja (olen lukenut kaikki edeltävät, vaikka kaikista ei täällä taida olla merkintää).

Flavian äidin Harrietin ruumis on löydetty ja se tuodaan kotiin. Arkku tuodaan ennen hautajaisia kotikartanoon, jossa ihmiset käyvät esittämässä surunvalittelujaan.
Flavia oli vauva äitinsä kadotessa, joten hän ei muista koskaan nähneensä äitiään. Sen sijaan hän on nähnyt monia ruumiita, joen niitä hän ei pelkää. On siis selvää, että Flavia avaa arkun ja tulee löytäneeksi äitinsä testamentin. Samalla Flavia löytää vihjeen siitä, kuka on petturi ja murhaaja...

Aluksi Flavia oli maalaiskylän pikkutyttö, joka oli kiinnostunut myrkyistä ja murhista. Kirja kirjalta asiaan tulee muutakin: salaliittoja, vakoilua, pettureita... Sarja näyttäisi olevan vähitellen muuttumassa toisenlaiseksi, mutta saa nyt nähdä... Seuraavan osan (Nokisen tomumajan arvoitus) pitäisi ilmestyä loppuvuodesta.

Listaan tähän vielä sarjan kirjat:
Piiraan maku makea
Kuolema ei ole lasten leikkiä
Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Filminauha kohtalon käsissä
Loppusoinnun kaiku kalmistossa
Kuolleet linnut eivät laula

Kadonneita lapsia ja kartanoromantiikkaa

Kate Morton: Hylätty puutarha. Suom. Hilkka Pekkanen. Bazar, 2017. 669 sivua.

Kuvahaun tulos


Ostin tämän kirjan melkein vahingossa pokkaritarjouksesta (kaksi kympillä). Yksi kirja oli valittuna ja etsiskelin toista, kun huomasin tämän. Muistin, että Facebookissa tai jossakin blogissa tätä on mainittu hyväksi.
Kirjassa kulkee kolme kerronnan tasoa: Cassandran, Nellin ja Elizan.  
Nell on löytölapsi, hän saa kuulla sen aikuistuttuaan. Asia vaivaa häntä koko hänen elämänsä ajan, ja lopulta, vuonna 1975, hän lähtee selvittämään menneisyytensä arvoitusta.
Eliza on Kirjailijatar, joka liittyy jollakin tavalla Nellin tarinaan. Nell muistaa hänet lapsuudestaan naisena, joka käski piiloutua ja lupasi palata, mutta ei palannut.Eliza kirjoittaa satuja, ja hänen oma tarinansa muistuttaa myös satua. Mukana on epäsäätyinen liitto, orpous, äärimmäistä köyhyyttä, muutto sukulaisten luo, jotka eivät ole asiasta onnellisia. Elizan tarina liikkuu 1900-luvun alkuvuosissa.
Cassandra on nuori nainen, joka on asunut isoäitinsä Nellin luona. Vuonna 2005, isoäidin kuoltua, autralialainen Cassandra saa kuulla perineensa isoäidiltaan talon Englannista, Cornwallista. Cassandra lähtee tutustumaan perintöönsä ja samalla selvittämään isoäitinsä Nellin arvoitusta, joka tältä itseltään jäi ratkaisematta.

Menneisyyden salaisuuksien selvittäminen kuuluu romanttisen kirjallisuuden vakioaiheisiin. Kuten salapoliisiromaanissa, asiat selviävät vähän kerrallaan ja siten, että selvitettävä tarina voi edetä kronologisesti. Elizan tarina kertoo sen, "mitä todella tapahtui", Nellin tarinassa on muistoja ja etsintää, Cassandra lopulta löytää ratkaisun. Tarina on kiinnostava eri tasoillaan, vaikka välillä tuntuu, ettei sivuhenkilöistä voi olla varma, kuka oli kuka tai kenen tarinaan hän nyt kuuluikaan. Lopulta langat kuitenkin solmiutuvat yhteen.

Kirja sopii hyvin kesälomalukemiseksi. Sen avulla voi siirtyä menneisyyden dramaattisiin tapahtumiin ja kartanoromantiikkaan, mutta myös osallistua salapoliisintyöhön totuuden etsinnässä.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Saagojen saarella

Vietin muutaman päivän Islannissa (pääosin Reykjavikissa), jossa olen muutaman kerran aikaisemminkin käynyt.
Islanti on jännittävä saari, joka on syntynyt vasta dinosaurusten tuhoutumisen jälkeen ja jossa ei ole koskaan ollut kivikautta.

lauantai 13. toukokuuta 2017

Älyllä eteenpäin

Jonas Jonasson: Lukutaidoton, joka osasi laskea. Suom. Laura Jänisniemi. WSOY, 2014.

Etelä-Afrikka ja Apartheid. Jos on syntynyt mustaksi, saa olla kiitollinen, jos pääsee tyhjentämään huusseja. Nombeko on nuori, uuttera ja älykäs. Laskemisessa hän on suorastaan nero.
Lukutaidoton joka osasi laskea
Ruotsalainen Ingmar vihaa kuningaskuntaa ja haluaisi muuttaa sen tasavallaksi. Tätä hän on opettanut myös pojilleen Holgerille ja Holgerille. Pojat ovat kaksoset, kotona syntyneet, eikä heistä ole ilmoitettu virallisesti syntyneeksi kuin toinen.

Nombeko joutuu paikkaan, jossa valmistetaan atomipommeja. Yhden pommin avulla hän onnistuu ostamaan itselleen ulospääsyn, mutta sattumalta hän saa pommin itse vaivoikseen matkustettuaan Ruotsiin. Sen paremmin kuningas kuin pääministerikään eivät ota vastaan tuntemattomia henkilöitä kahdenkeskisiin neuvotteluihin, eikä pommin olemassaolosta tietenkään kannata julkisesti huudella.

Mahdottomia yhteensattumia ja uskomattomia henkilöitä. Viihdyttävä kertomus.


tiistai 9. toukokuuta 2017

ihmissusitarina Sudenmorsiamen tapaan

Jumalankoirat Ville Hytönen: Jumalankoirat. Sammakko, 2017.

Aino Kallaksen Sudenmorsiamen mieleen tuova kertomus sekä ihmissusiaiheen, Viron että kerrontatyylin osalta.

 Kertoja, nimeltään vaikka Matias Homelin, vakuuttaa olevansa aikalaistodistaja, Turun Akatemian opiskelija. Ihmissutena olemisesta ja noituudesta syytetty Thies-niminen mies oli kertonut taistelleensa ihmissutena saatanaa vastaan.

Julmia ovat ihmiset toisilleen, niille, jotka ovat heikompia, ja niille, joita kadehtivat tai pelkäävät.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Oman elämänsä sankari?

Tiranan sydänPajtim Statovci: Tiranan sydän. Otava 2016.

Pidin kirjasta Kissani Jugoslavia,  joten tartuin tähän kiinnostuneena.

Albania on paikka, jossa on elänyt sankareita ja jonka miehet ovat sankareita edelleen. Albania on myös paikka, jossa elämä käy yhä vaikeammaksi ja haaveet muusta yhä ihanammiksi. Elämä ei kuitenkaan ole helppoa missään, oli sitten mies tai nainen, yksin tai yhdessä. Paljonko pitää kantaa mukanaan menneisyyttään, lapsuuttaan ja syntymämaataan? Voiko entisestä koskaan päästä irti, vaikka haluaisi, ja haluaako kuitenkaan kieltää kaiken entisen? Odotuksia ja haaveita, onnistumisia ja epäonnistumisia.

Pidin tästä kirjasta paljon.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Paketti romantiikkaa ja jännitystä

MorsiuskesäIhan omaksi muistiinpanokseni kerään tähän blogiin kirjoja, jotka olen tätini kirjahyllystä saanut ja lukenut. Julkaisen sitten muutaman kirjan paketteina.

Tämä ensimmäinen annos sisältää varsin kevyitä, viihtellisiä kirjoja, romantiikkaa ja jännitystäkin. Ihan mukavaa iltalukemista, ja kyllähän tällaisista ihmissuhdejutuista usein jotain pohdittavaakin jää.


 
Belva Plain: Nuoruudenystävät. Suom. Anja Meripirtti. WSOY, 2002.
Kalliista koulusta valmistuneet kolme tyttöä ovat hyvät ystävät. Koulun jälkeen kaksi kaunista tyttöä menevät naimisiin, ruma (tai rumana itseään pitävä) ryhtyy opettajaksi. Kaikki ei tietenkään mene niinkuin on haaveiltu, eivätkä kaikki ole loppujen lopuksi vastoinkäymisten tullessa aivan sellaisia kuin olisi voinut luulla. Mies/rakkaus voittaa ystävyyden.
Yhden illan lukemistona kyllä hyvinkin menetteli. Annan kirjan eteenpäin, tuskin jään kaipaamaan. 


YllätysperintöromaaniEmmi Mustonen: Morsiuskesä. Otava, 2009.
Lähi-itään erikoistunut kuvaaja Laura on sairaslomalla pommiräjähdyksen jälkeen, kun hänet pyydetään kuvaamaan jonkinlaista "maajussille morsian" -sarjaa. Muut jaksot on jo kuvattu, kaksi viimeistä on jäljellä. Laura on maalaistyttö itsekin ja maajussikeikalla hän viihtyy hyvin. Romanssihan kirjassa kehittyy ja loppu on tietenkin onnellinen.

Emmi Mustonen: Yllätysperintö. Otava, 2003.
Kuten Morsiuskesän Laura, Anna on myös maalaistyttö, opiskelee. Veljen yllättävä kuolema pakottaa Annan hoitamaan kotitilaa. Anna on muutenkin eroamassa petollisesta poikaystävästään, ja maalla ovat lapsuudesta saakka tutut miehet... Seurauksena on tietenkin romanssi ja onnellinen loppu.

kuva: Koston jumalatNämä kaksi kirja ovat tällaisia "maalla on mukavaa, mutta työlästä" -osastoa. Navettatöitä ja muuta maatilan toimintaa kuvataan tarkkaan. Romansseissa ei ole kovin paljon niin yleistä kiukuttelujen, mustasukkaisuuden ja väärinymmärrrysten vyyhtiä, mikä joskus tuskastuttaa. Ihan mukavaa iltalukemista.

Sidney Sheldon: Koston jumalat. Suom. Hilkka Pekkanen. Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1997.
Leslie Stewart ja Oliver Russel ovat aikeissa avioitua, kun Oliver meneekin yhtäkkiä naimisiin entisen kihlattunsa kanssa. Tyttö on vaikutusvaltaisen senaattorin tytär, ja isä lupaa Oliverille tukea ensin kuvernöörikampanjaan ja sitten kohti presidentin asemaa.  Leslie seuraa vaalikampajaa ja odottaa kostoaan, joka iskee sitä makeammin, mitä korkeammalta putoaa.
Romantiikkaa, juonittelua, rumia temppuja ja yllättäviä käänteitä. Sheldonin kirjat ovat myyntimenestyksiä, kyllä tämäkin iltalukemisena maistui.


Jääkiekkoa ja tunteita

Kuvahaun tulos

Katri Lipson: Detroit. Tammi, 2016.

Jääkiekkoilija Timothy taklataan ja hän halvaantuu kaulasta alaspäin.
Paras ystävä ja pelikaveri Nathan ei käy Timothya tapaamassa, vaikka hän olisi ainoa, jonka Timothy haluaisi tavata. Sen sijaan Nathan alkaa juoda, käyttää aineita ja on menettämässä pelisopimuksensa. Muita tärkeitä henkilöitä ovat sokea strippari Janet ja Timothyn hoitaja Nellie.

Vaikuttava kirja. Hienostu kuvattu ystävyyttä, rakkautta, velvollisuutta, ihailua ja monenlaisten tunteitten yhdistelmiä ja sekoituksia. Neliraajahalvaantuneen Timothyn tilanne, ruumiillinen liikkumaton läsnäolo, se on kuvattu jotenkin niin tavattoman aidosti, että tuli uniin.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Aboriginaalisatuja

aboriginalKuinka kilpikonna sai kilpensä ja muita aborinaalisatuja. Suom. ja toim. Sini Laurén. Savukeidas, 2015.

Ostin tämän kirjan kirjamessuilta. 146-sivuinen kirja sisältää 17 satua tai tarinaa. Monet tarinat kertovat eläimistä, monet ihmisistä, jotka kuuluvat tiettyjen eläinten klaaniin. Luonto on ankaraa ja sukulaiset myös, armoa ei juuri tunneta. Mielenkiintoisia tarinoita, jotka avaavat uusia näkökulmia maailmaan.

Miten kilpikonna sitten sai kilpensä? Kas, se tapahtui niin, että eräässä laaksossa eläimillä alkoi olla puutetta ruoasta. Ne lähettivät ensin kotkan, sitten muita eläimiä yhden toisensa jälkeen etsimään ruokaa, mutta kukaan ei palannut. Todellisuudessa jokainen niistä oli löytänyt ihanan laakson, jossa oli valtavasti ruokaa ja asukkaana vain yksi västäräkki. Västäräkki lupasi, että toisen laakson asukkaat voivat tulla hedelmälliseen laaksoon, jos kotka tai myöhemmin lähetetty eläin voittaisi sen painissa. Västäräkki oli kuitenkin laittanut maahan pystyyn kalan piikkejä, ja kun vastustaja horjahti, se jäi kiinni piikkeihin ja västäräkki nokki sen kuoliaaksi. Lopulta hitaana ja kömpelönä halveksittu kilpikonna lähti matkaan ja löysi saman laakson kuin muutkin. Ennen painia se kuitenkin laittoi itselleen puun kaarnasta rinta- ja selkäpanssarin, joiden avulla se ei jäänyt kiinni piikkeihin. Se sai tapetuksi västäräkin ja johdatti eläimet uuteen laaksoon, mutta siitä lähtien kilpikonnalla on ollut kilpi.

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Japanilainen lastenkirja

ノンタン Nontan  


Kysymyksessä on japaninkielinen kuvakirja, jonka ostin japanilaisesta kirjakaupasta. Sarja on alkanut jo vuonna 1976, tämä joulukirja on alkujaan julkaistu vuonna 1978. Sachiko Kiyonon Nontan-kissa on siis suunnilleen samaa ikäluokkaa kuin Hello Kitty. Sarjasta on tehty myös animaatioelokuvia eli animea.

Nontan-sarjassa on kymmeniä erilaisia kuvakirjoja, joista osa vauvakirjoja. Let's play -sarjan (johon minun kirjani kuuluu) ikäsuositus on kaksivuotiaasta ylöspäin. Voisi siis arvella, että on minun tasoani. Hidasta on japaninkielisen hiraganalla ja kataganalla kirjoitetun tekstin tavailu. Kuvien perusteella on onneksi helppo päätellä, mitä teksteissä kerrotaan.

Päähenkilö Nontan on kissa, neko ねこ.Kissalla on joulusukka, joka mukanaan se lähtee etsimään joulupukkia. Ensin se tapaa jänis-joulupukin, mutta ei saa siltä lahjaa sukkaansa. Seuraava pukki on karhu, sitten porsas. Kaikenlaisia joulupukkeja lentelee taivaalla, mutta kukaan ei anna lahjoja Nontanille. Nontan nukahtaa sukkineen puun alle eikä huomaa, että paikalle ajaa reessään kissa-joulupukki.Nontan on niin väsynyt, ettei pukki saa sitä hereille.Pukki ottaa Nontanin mukaansa rekeen ja vie sen kotiin omaan sänkyyn. Aamulla Nontan herää ja huomaa lahjasukassa olevan jotain. Se saa leikkiauton. Nontan kiiruhtaa ulos näyttämään autoa kavereilleen, joilla on kullakin omat lahjansa mukanaan.Kaikki iloitsevat ja leikkivät kuusen ympärillä.

Kaytän tämänkin Helmet-lukuhaasteeseen.
Kohta 22: Kuvitettu kirja
kohta 25: Kirjassa kukaan ei kuole
kohta 32: kirja on inspiroinut muuta taidetta (anime) 
kohta 37: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta 
ja kohta 41: Kirjan kannessa on eläin




sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

torpantytön tarina

Raili Mikkanen: Karhun kumarrus. Otava, 1996.


Raili Mikkasen Karhun kumarrus kertoo 12-vuotiaasta Miinasta, joka menee tehtaaseen työhön. Forssan tehtailla valmistetaan kangasta, näppäräsormisen pikkutytöt solmivat katkenneet langat. Työtä tehdään kahdessa vuorossa, päivä- ja yövuorossa, molemmat pitkiä. Päivällä jokainen sai lautasellisen lämmintä keittoa. Yövuorossa olevien lasten piti käydä päivällä tehtaankoulua. Koulu oli pakollinen ja monille harmillinen rasite, mutta pikku Miinalle se oli ilo. Myös asuntolan oma sänky ja kaappi olivat ylellisyyksiä, joita ei ollut kotona.

Miina työskenteli myös naulatehtaassa ja piikana kotiseudullaan, mutta siirtyi sitten Helsinkiin, jossa hän työskenteli piikana (kotiapulaisena). Hän oli yhteiskunnallisesti aktiivinen ja halusi parantaa työläisnaisten asemaa. Myöhemmin hänestä tuli kansanedustaja ja Suomen ensimmäinen naispuolinen ministeri.

Karhukin kirjassa kumartaa. Miinan äiti Leena, myöhemmin Sillanpään torpan emäntä, on katsomassa esiintyvää karhua. Seurassa oleva ystävätär kysyy, montako lasta Leena tulee saamaan ja karhu kumartaa kerran toisensa jälkeen, kaikkiaan yhdeksän kertaa. Seitsemännellä kerralla karhu kumartaa poikkeuksellisen syvään. Leena sai kaikkiaan yhdeksän lasta ja heistä seitsemäs oli Miina, myöhemmin kansanedestaja ja ministeri Miina Sillanpää.

Tämä kirja kertoo yksinkertaisesti ja selkeästi siitä, millainen Suomi on ollut loppujen lopuksi varsin vähän aikaa sitten. Miina asui rakastavassa, mutta köyhässä perheessä. Miinan vanhemmat veljet kävivät palkkatyössä 8-vuotiaasta alkaen. Vaikka tehtaanisäntä oli edistyksellinen tarjotessaan lapsille kouluopetusta, lapset tekivät kuitenkin myös 12-tuntisia työpäiviä tehtaassa. Perheissä työskentelevissä piioilla ei ollut säännöllistä vapaa-aikaa eikä oikeastaan minkäänlaista oikeusturvaa.

Helmet-lukuhaaste:
45: Suomalaisesta naisesta kertova kirja
36: Elämäkerta tai muistelmateos

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Teheranista Suomeen

Seita Vuorela: Lumi. WSOY, 2016. 




Päähenkilöt, Siamak ja Atisha, ovat noin 15-vuotiaita, eivät enää lapsia mutta eivät vielä ihan aikuisiakaan. He ovat kuitenkin kokeneet paljon enemmän kuin moni aikuinen. He ovat asuneet naapureina aikanaan Teheranissa, nyt molemmat ovat Suomessa.

Lukukokemus

Helmet-lukuhaasteessa sopii kohtaan 10: Kirjan kansi on mielestäsi kaunis sekä 44: kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta (islam tässä on läsnä).

torstai 16. maaliskuuta 2017

kotirouva etsivänä

Jennifer Weiner: Rikoksia ja hiekkakakkuja. WSOY, 2009. 



Tämä kirja on yksi aikaisemmin mainituista tätini jäämistön kirjoista. Kysymyksessä on viihderomaani, jossa on sekä romantiikkaa että murhan selvittämistä. Ihan mukiinmenevä kirja parin illan iltalukemisena.

Rikoksia ja hiekkakakkujaOlen lajitellut hiukan saamiani kirjoja ja löytänyt kymmenkunta sellaista, jotka minulla on ennestään (toinen kymmenkunta on tarkastettavien pinossa, sellaisia, jotka melko varmasti omistan, kunhan nyt varmistan vielä). Vein tuplakappaleet kirjaston ilmaishyllyyn, siinä oli Paasilinnaa ym. joiden luulen kyllä nopeasti sieltä menenvän. Kiva ajatella, että joku saa hyllystä mieleisensä kirjan omakseen tai halutessaan voi lukemisen jälkeen palauttaa samaan hyllyyn takaisin.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

kirjojen kohtalo

Nykyään kuulee valitettavan, etteivät luetut kirjat kelpaa enää mihinkään, saati että niistä joku maksaisi. Moni kirjanystävä on tuskitellut asiaa, kun syystä tai toisesta pitäisi päästä eroon muutamasta sadasta kirjasta.

Tätini, äidin sisko kuoli marraskuussa, ja lapset ovat tyhjentäneet hänen omakotitaloaan myyntiä varten. He olivat kyselleet tuttavilta, minne saisi vietyä kirjat, ja paperinkeräystä tai kaatopaikkaa useimmat olivat ehdottaneet. Äitini oli eri mieltä, hän kertoi minun pitävän paljon kirjoista ja ehkä olevan halukas ottamaan ne. Niinpä sitten ajettiin kirjoja noutamaan, mukana pari pahvilaatikkoa ja muovikassia pakkaamista varten.

Eiväthän ne kirjat niihin laatikoihin ja kasseihin mahtuneet, vaikka äiti ja sisko olivat myös varanneet mukaan muutaman tukevan kassin. Roskapusseja piti ottaa avuksi. Äiti jo huolehti, paljonko painoa autoni kestää...

Serkkuni kertoi, että lukeminen oli ollut hänen äitinsä paras huvi ertyisesti hänen jäätyään leskeksi. Olo on jotenkin surullinen, kun ajattelen, etten tiennyt tätini olleet niin kova lukija kuin hän on ollut. En muista koskaan puhuneeni kirjoista hänen kanssaan. Se on suuri menetys.

Kirjoja on nyt olohuoneen sohvalla sitten paljon. Osa samoja, joita minulla jo on hyllyissä ennestään, Paasilinnaa, Sariolaa, Hirvisaarta, Orasta. Muutamia uusia, paljon huomiota saaneita romaaneja. Runsaasti on myös romanttista viihdettä. Luen sitä mielelläni aina välillä, mukavasti se nollaa aivoja, vaikka ei sen erikoisempaa sisältöä olisikaan. Tuplakappaleita ajattelen viedä vähitellen kirjaston kierrätyshyllyyn, saattaa olla, että myös romanttisesta viihteestä osa päätyy lukemisen jälkeen sinne. Mutta en nyt sitten osta edes tarjouspokkareita eikä kirjastostakaan kannata kovin suuria kuormia kantaa.

Kyllä tämä saa taas miettimään omiakin tavaroita ja niitten kohtaloa. Kirjoja minulla on tuhansia, tuskin niille yhtä uutta kotipaikkaa enää löytyy.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

päävoitto

Karisto : Arpapeliä : 9789512361670
Kirsti Ellilä: Arpapeliä. Karisto, 2016.

Kirjastosta osui silmiin Kirsti Ellilän Arpapeliä. Kirja vaikutti kiinnostavalta, joten lainasin sen kotiin luettavaksi.

Päähenkilö Mia asuu puolisonsa Markun kanssa kaupungin laitamilla vanhassa puutaloyhteisössä. Perheen viisi lasta ovat jo aikuistuneet ja muuttaneet pois kotoa, pihapiirissä asuu mukavia vuokralaisia. Kaikki on hyvin. Mia on ottanut lasten lähdettyä perheeseen alaikäisen pakolaislapsen, hän kuvitteli mielessään suurisilmäistä pikkyttöä, mutta kamerunilainen Kolumbus onkin jo aikuisuuden kynnyksella oleva nuori mies, reipas ja mukava poika kyllä kaikin tavoin.

Elämä muuttuu, kun Mia saa tuntemattomalta mieheltä raaputusarvan, josta paljastuu suuri rahavoitto. Voitto tuntuu myllertävän kaiken sekaisin, myös sellaiset asiat, joilla ei ole mitään tekemistä rahan kanssa.

Suuri rahavoitto on varmaan lähes jokaisen haaveissa. Jos voittaisin, voisi matkustaa, auttaa tarvitsevia, korjata, remontoida, hankkia jotain, mitä on aina haaveillut... Mutta onko rahavoitto unelmien täyttymys vai painajainen, siinäpä kysymys.

Lukemisen arvoinen kirja, josta merkitsen Helmet-lukuhaasteeseen:
14. Valitsin kirjan takakannen tekstin perusteella
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
27. Kotipaikkakuntaani liittyvä kirja
39. Ikääntymisestä kertova kirja



perjantai 3. maaliskuuta 2017

Hulluna Japaniin

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava, 2013.
Minna Eväsoja: Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani. Gummerus,  2016.

 
Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeamminKaksi Japaniin liittyvää kirjaa, molemmissa liikutaan paljon Kiotossa, joka on ihana kaupunki. Nämä kirjat herättivät taas kaipuun Japaniin!

Mia Kankimäki kuvailee kirjassaan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin japanilaisen Heian-kauden hovinaisen, Sei Shonagonin elämään liittyvää tutkimusta. Sei Shonagon kirjoitti Tyynynaluskirjan 900-luvun lopulla. Kirjasta itsestään on olemassa vain kopioita, jotka poikkeavat toisistaan. Kirjoittajasta ei tiedetä juuri mitään, Sei Shonagon ei ollut hänen nimensä, sei viittaa Kiyowara-sukuun ja shonagon tarkoittaa alempaa neuvonantajaa. Hänen uskotaan syntyneen noin vuonna 965 ja menneen hoviin keisarinna Teishin palvelukseen vuosien 990 ja 993 välillä.

Melkein geishaKankimäki kuvailee omia kokemuksiaan Japanissa etsiessään sitä maailmaa, jossa Sei Shonagon eli. Molempien naisten tekstit kietoutuvat viehättävästi yhteen Kankimäen puhutellessa Seiksi nimittämäänsä kirjailijaa ja lainatessa tämän tekstiä.


Minna Eväsoja käsittelee kirjassaan opiskeluaikaansa Japanissa; sitä, miten hän totutteli elämään länsimaalaisena japanilaisten joukossa. Eväsoja opiskeli nimenomaan asioita, jotka kuuluvat Japanin historiaan ja vanhaan kulttuuriin, ja hän teki sen ryhmässä, jossa oli sekä ulkomaalaisia että japanilaisia opiskelijoita. Ulkomaalaisuus oli yksi erottava asia, mutta myös naiseus oli merkittävä: nainen ei voinut tehdä mitä tahansa, vaikka olisi ollut ulkomaalainenkin. Toisaalta hän sai joskus mukaansa japanilaisia opiselutovereitaan, jotka Eväsojan kanssa tekivät asioita, joita ehkä eivät olisi rohjenneet tehdä yksin.
Myös Eväsoja lopettaa kirjansa Sei Shonagoniin ja tekee oman listansa asioista, jotka saavat hänet kaipaamaan Kiotoon.

Molemmissa kirjoissa nainen lähtee yksin Japaniin kiinnostuneena japanilaisesta kulttuurista. Toinen naisista ei osaa edes kieltä, toinen osaa jopa lukea ja kirjoittaa. Molemmat ihastuvat siihen, mitä löytävät, palaavat monta kertaa ja kaipaavat Japaniin ollessaan sieltä poissa.

Pidin kovasti molemmista kirjoista. Olen itse käynyt muutaman kerran Kiotossa ja viehättynyt siihen, joten Kioton kuvaukset olivat nautinnollisia. Sei Shonagonin etsintä vei myös vahvasti mukanaan, ehkä koska olen itse tehnyt samantapaisen, vaikka paljon vaatimattomamman etsintämatkan erään suomalaisen kirjoittavan naisen jäljille.

Helmet lukuhaasteeseen näistä:


Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
4. Kirja lisää hyvinvointiasi
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja

10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis  
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa

30. Kirjan nimessä on tunne

Minna Eväsoja: Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani

4. Kirja lisää hyvinvointiasi
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa
30. Kirjan nimessä on tunne