Ajan kulkua

Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat. (Prawiek i inne czasy, 1996). Suom. Tapani Kärkkäinen. Otava, 2007.

Olga Tokarczuk (s. 29.1.1962) on puolalainen kirjailija ja koulutukseltaan psykologi. Hän on kotimaassaan tunnettu aktivisti, joka on tarttunut myös poliittisesti herkkiin aiheisiin. Tokarczuk sai vuoden 2018 kirjallisuuden Nobel-palkinnon, joka jaettiin vuonna 2019.

Alku on pieni kylä jossakin maailmankaikkeuden keskipisteessä tai Puolan ja Tšekin rajalla. Tapahtumat kulkevat vuodesta 1914 kohti nykyaikaa kylän asukkaiden mukana. Näkökulmat vaihtelevat, kirjassa käsitellään palasen verran monen vakituisen ja tilapäisen asukkaan aikaa, joihin palataan taas myöhemmin. Eräs pitkään mukana kulkeva on Michaƚ , joka noudettiin kotikylästä vuonna 1914 Venäjän armeijaan ja sotaan. Raskaana oleva vaimo Genowefa jäi kotiin odottamaan miestään. Monenlaista kylässä tapahtuu eivätkä asiat aina kulje parempaan suuntaan.    

Kirja on kiinnostava ja sen kuvaamat elämänkohtalot koskettavia, ärsyttäviä, erikoisia ja tavallisia. Katkelmallinen kerronta on sekä haitta että rikkaus. Kirjoittaja paljastaa henkilöistä ja tapahtumista vähän kerrallaan, sitten siirrytään muualle. Lyhyitä lukuja on helppo lukea, mutta toisaalta tarinat joskus tuntuvat katkeavan kesken, eikä kaikkeen enää palata. Ensin oli myös hankala hahmottaa henkilöistä, kuka onkaan kuka.  Kertomuksissa on realismia, sotaa ja kuolemaa, mutta myös tarinoiden ja uskomusten mytologiaa.

   − Kielceä ei ole olemassakaan, ja Wola ja Taszóv kuuluvat Alkuun. Tähän kaikki loppuu.

   Izydor purskahti nauruun ja pyöritti kantapäätään maahan.

   − Mitä sinä höpiset? Monet ihmiset käyvät koko ajan Kielcessä. Minun isänikin käy. Misialle tuotiin huonekaluja Kielcestä. Pawel on käynyt Kielcessä. Minun isoisäni on käynyt Venäjällä.

   − Heistä on vain tuntunut siltä. He lähtevät matkaan, tulevat rajalle ja jähmettyvät paikoilleen. Ehkä he näkevät unta matkoista ja siitä, että Venäjä tai Kielce ovat olemassa. äiti on kerran näyttänyt minulle sellaisia paikalleen jähmettyneitä ihmisiä. He seisoivat Kielcen-tiellä, silmät auki ja kauhea ilme kasvoillaan. Ihan kuin olisivat olleet kuolleita. Sitten jonkun ajan päästä he heräsivät ja menivät takaisin kotiinsa ja pitivät uniaan muistoina. Näin oli. (s. 113−114.)

Ilman Tokarczukin saamaa Nobelin kirjallisuuspalkintoa en olisi varmaankaan tullut tätä kirjaa löytäneeksi. Olen iloinen, että sen löysin, sillä tämä kuuluu kirjoihin, jotka rikastuttavat elämää.