jännitystä Islannista

Joululoman iloja on, että voi lukea myös sellaista, mikä ei liity mihinkään työjuttuihin millään tavalla! Tällä kertaa siis vuorossa kaksi Yrsa Sigurdardottirin dekkaria. 

Molemmissa kirjoissa on sama päähenkilö. Thora Gudmundsdottir on äskettäin eronnut juristi, jolla on kaksi lasta, viisitoistavuotias poika ja kuusivuotias tytär.  Perheasiat ja henkilökohtainen elämä ovat mukana tarinassa. Tapahtumat sijoittuvat Islantiin, mikä antaa kirjoille ehdottomasti oman viehätyksensä.

Yrsa Sigurdardottir: Kolmas merkki. (Þriðja táknið, 2005.)Suom. Tuomas Kauko. Otava, 2007.

Saksalainen vaihto-opiskelija on murhattu. Hänen omaisensa Saksasta haluavat varmistaa, että oikea syyllinen löytyy, ja he lähettävät edustajansa paikalle. Thora palkataan avustamaan tutmuksissa. Surmattu nuori mies tutki noitavainoja ja vaikutti siltä, että hän oli kiinnostunut noituudesta myös käytännössä. 

Yrsa Sigurdardottir: Joka toiselle kuoppaa kaivaa. (Sér grefur gröf, 2006.) Suom. Juha Peura. Otava, 2008.

Kirjassa on epämiellyttävä epilogi, jossa pikku tyttö teljetään maakellariin kuolemaan vuonna 1945.

Vaihtoehtohoitoihin erikoistuneessa hotellissa ehkä kummittelee.  Thora on ollut mukana alueen kaupanteossa, nyt häntä kutsutaan selvittämään kummittelua tai oikeastaan sitä, voiko ostaja saada kummittelun vuoksi alennusta jo maksetusta kauppahinnasta.

Alueella uskotaan yliluonnolliseen ja kummittelusta kerrotaan varsin tosissaan. Tiedetään, että seudulla liikkuu lapsivainajia, joita hotellin seudullakin näkyy ja kuullaan. Murhakin tapahtuu, mutta se ei näytä liittyvän kummitteluun.

Molemmat kirjat ovat kiinnostavia, mukana ripaus kauhuaineksia, ja Islanti on aina plussaa.

Mies vai nainen?

Ben Jelloun, Tahar: Seitsemäs portti. (L’enfant de sable, 1985.) Suom. Annikki Suni. Gummerus, 1987.

Tahar Ben Jelloun (s. 1.12.1944) on marokkolainen kirjailija, joka asuu Ranskassa. Hänen äidinkielensä on arabia, mutta hän kirjoittaa kirjansa ranskaksi. 

Hadži Ahmed alkaa jo epäillä, että häntä oli kohdannut kirous, kun hänen vaimonsa synnyttää pelkkiä tyttäriä toinen toisensa perään. Seitsemännen tyttären jälkeen mies kertoo vaimolleen, että seuraava lapsi on poika ja saa nimekseen Ahmed, olipa tällä jalkojen välissä mitä tahansa. Kätilöksi valitaan kokenut, iäkäs nainen, joka vannoo pitävänsä salaisuuden.

Tämä lapsi otetaan vastaan miehenä, joka valaisee läsnäolollaan tämän alakuloisen talon, hänet kasvatetaan miehille tarkoitetun perinteen mukaisesti, ja tietenkin hän hallitsee ja suojelee teitä minun kuolemani jälkeen. Meitä on siis kolme tätä salaisuutta jakamassa, pian meitä on kaksi, sillä Lalla Radhia on jo vanhuudenheikko ja jättänee meidät kohta puoliin, sitten lopuksi sinä olet ainoa, sillä minä olen sinua kaksikymmentä vuotta vanhempi ja lähden tietenkin ennen sinua. (s. 19−20.)

Salaisuuden tuntevia on tietenkin yksi enemmän: Ahmed itse. Millaista on elää suuren salaisuuden kantajana? Ahmed on saanut miehen kasvatuksen, hän tietää, että naiset ovat paljon huonompia kuin miehet, eikä perinteinen naisenelämä häntä houkuttele. Silti hän ei ole onnellinen myöskään miehenä. Seitsemäs portti ei kerro vain yhtä tarinaa, vaan tarjoaa useita vaihtoehtoja. Lukijaa, siis minua, kirja jää mietityttämään ja oma mielikuvitukseni tarjoaa vielä lisää vaihtoehtoja.

Kuriositeettikokoelmaa Cortázarin tapaan

Vaihteeksi vähän vanhempaa kirjallisuutta:

Julio Cortázar:  Bestiario. (Bestiario, 1951.) Suom. Sari Selender. Loki-kirjat, 1999.

Julio Florencio Cortázar (26.8.1914−12.2.1984) oli argentiinalainen kirjailija, joka toimi kotimaassaan ranskalaisen kirjallisuuden professorina Cuyon yliopistossa, kunnes hänen vangittiin toimimisesta presidentti Juan Perónin vastaisessa liikkeessä. Tämän jälkeen hän muutti Pariisiin, jossa toimi kirjailijana ja kääntäjänä. Cortázarin tunnetuin teos Rayuela (1963), jota ei ole tarkoitus lukea alusta loppuun, vaan edestakaisin luvusta toiseen hyppien. Teos on suomennettu vuonna 2005 nimellä Ruutuhyppelyä. Uransa alkuvaiheissa Cortázar käytti myös salanimeä Julio Denis.

Vuonna 1951 julkaistu Bestiario on Cortázarin versio keskiajan kuriositeettikokoelmista. Kokoelma sisältää alkusanojen lisäksi kahdeksan novellia, joissa maailma on enemmän tai vähemmän nyrjähtänyt. Cortázar onkin kertonut käyttävänsä tekstiensä rakennusaineina mm. omia fobioitaan ja painajaisiaan. 

Kirjan novellit ovat nimeltään "Vallattu talo", "Kirje Pariisin neidille, "Kaukainen", "Linja-auto", "Kefaalia","Kirke", "Taivaan portit" ja viimeisenä niminovelli "Bestiario". Joistakin novelleista tulivat mieleen eräät Poen novellit, ei samanlaisen aihepiirin takia, vaan tunnelmaltaan. Novelleissa on outoja ilmiöitä ja nimeämätöntä uhkaa, mutta varsinaisina kauhunovelleina en niitä pitäisi. Surrealistiksi Cortázaria on kai joskus sanottu.

Katkelma novellista ”Kirje Pariisin neidille”:

Pakkasin kuitenkin tavarani, ilmoitin palvelustytöllenne, että tulisin sinä päivänä, ja astuin hissiin. Täsmälleen ensimmäisen ja toisen kerroksen välissä tunsin, että minun olisi oksennettava kaninpoikanen. En ole puhunut teille asiasta aiemmin, mutta älkää suinkaan luulko, että se johtuisi lojaalisuuden puutteesta. Asia on yksinkertaisesti niin, ettei ihmisille voi noin vain kertoa, että toisinaan oksentaa kaninpoikasia. Koska se on tapahtunut aina yksin ollessani, olen pitänyt asian omana tietonani samalla tavalla kuin yleensä pidetään kaikki se, joka tapahtuu (tai saadaan tapahtumaan) täysin yksityisesti. (s. 9−10.)

Lukemisen arvoinen pikku kokoelma. 

minä ja kehoni

Vuorossa tällä kertaa nuortenkirjallisuutta:

Johanna Hulkko: Suojaava kerros ilmaa. Karisto, 2019.

 14-vuotias päähenkilö Kepa oli ylipainoinen. Koko ja paino tuntuvat määrittävän kaikkea hänen tekemistään. Paikan valitseminen, istuminen, asiat, joista voi puhua… kaikessa on otettavaa huomioon, että on läski. Väkijoukossa hän ”on laihimmillaan”, kunhan saa kulkea samaan tahtiin muiden kanssa, sillä ”[s]uomalaiset ovat taitavia siinä, että vaikka samalle neliömetrille astuisi yhtä aikaa kolme ihmistä, väliin jää ohut, kosketukselta suojaava kerros ilmaa” (s. 13).

Kepa ja hänen äitinsä harrastavat postcrossingia, jossa lähetetään postikortteja tuntemattomille ja myös saadaan kortteja kaikkialta maailmasta, ja kirja sijoittuu postcrossing-harrastajien matkalle Ahvenanmaalle.  Useimmat matkalle osallistujat ovat keski-ikäisiä. Nuorempia on mukana vain kaksi, Kepan lisäksi kokonaan mustiin pukeutunut langanlaiha Huu, jonka lukija voi päätellä nuoreksi transmieheksi. Yhdessä Kepa ja Huu voivat hullutella tarvitsematta ajatella kriittisesti omaa kehonkuvaansa. 

Vaikka ylipaino sananmukaisesti raskauttaa Kepan elämää, hän on positiivinen vielä-ihminen: Hän ei ole vielä käynyt Amerikassa, syönyt sushia tai ”ajanut auringonlaskuun edes virittämättömällä mopolla” (s. 10). Kaikki ongelmat eivät ratkea taianomaisesti, mutta kaikenlaista mukavaa voi tapahtua.

Pidin erityisesti Kepa-päähenkilön omasta äänestä, ylipaino-ongelman takana piilevästä positiivisuudesta ja postcrossing-harrastuksen kuvaamisesta. 

Melkein ihminen?

Ian McEvan: Kaltaiseni koneet. (Machines Like Me, 2019.) Suom. Juhani Lindholm. Otava, 2019.

Ian McEvan (s. 21.6.1948) on englantilainen kirjailija, joka on saanut monia kirjallisuuspalkintoja, mm. Booker-palkinnon vuonna 1998. Vuonna 2019 julkaistu Kaltaiseni koneet on hänen viidestoista romaaninsa.

Charlie asuu 1980-luvun Lontoossa, joka ei kuitenkaan ole menneisyyden Lontoo, vaan vaihtoehtomaailma, jossa mm. Alan Turing on elossa ja arvostettu tietokonealan nerona. Charlie asuu vaatimattomassa asunnossa ja on ihastunut yläkerrassa asuvaan Mirandaan. Kun Charlie saa mukavan summan perintörahoja, hän hankkii hetken mielijohteesta kalliin robotin. Kysymyksessä on mahdollisimman ihmisenkaltaiseksi suunniteltu androidi, jota on valmistettu vain 25 kappaletta, 12 Aatamia ja 13 Eevaa. Eevat myydään loppuun ennätysnopeasti, mutta Charlie ehtii saada Aatamin. Hän ja Miranda ovat ostoksesta innoissaan, vaikka Charlie välillä harmittelee, että rahoilla olisi voinut ostaa myös paremmin asunnon. Aatami on monessa mielessä aivan täydellinen: se oppii tavattoman nopeasti, ja se pystyy käymään läpi internet-tiedostoja aivoissaan. Se oppi pian myös estämään oman sammuttamisensa ja rakastuu Mirandaan.

Nyt ostokseni seisoi liikkumatta edessäni talvisen illan hämärässä. Suojapakkauksen jäänteet olivat edelleen lattialla sen jalkojen juuressa. Aatami oli pakkauksen keskellä kuin Venus simpukankuorella. Pohjoisenpuolesta ikkunasta lankeava hiipuva päivänvalo korosti sen ääriviivoja ja näytti vain toisen puolen jalomuotoisista kasvoista. Ei kuulunut muita ääniä kuin jääkaapin ystävällinen hurina ja vaimea liikenteen taustakohina. Tuntui kuin yksinäisyys olisi asettunut painona Aatamin lihaksikkaille harteille. Se oli herännyt ahtaassa keittiössä Lontoon lounaisosassa kahdennenkymmenennen vuosisadan jälkipuoliskolla vailla ystäviä, vailla menneisyyttä ja vailla mitään käsitystä siitä mitä tulevaisuus toisi tullessaan. (s. 37.)

Kaltaiseni koneet on puhutteleva kirja monessa mielessä. Vaihtoehtoinen maailma nostaa esille monenlaisia tapahtuneita ja mahdollisia asioita maailmassa ja maailmanpolitiikassa. Vielä enemmän kirja käsittelee ihmisyyttä ja ihmisenä olemista, elämän tarkoitusta, myös kysymyksiä rangaistuksesta ja kostosta, oikeasta ja väärästä, yksinäisyydestä ja rakkaudestakin.  Jos tällaiset aiheet kiinnostavat, kannattaa lukea.