jännitystä Islannista

Joululoman iloja on, että voi lukea myös sellaista, mikä ei liity mihinkään työjuttuihin millään tavalla! Tällä kertaa siis vuorossa kaksi Yrsa Sigurdardottirin dekkaria. 

Molemmissa kirjoissa on sama päähenkilö. Thora Gudmundsdottir on äskettäin eronnut juristi, jolla on kaksi lasta, viisitoistavuotias poika ja kuusivuotias tytär.  Perheasiat ja henkilökohtainen elämä ovat mukana tarinassa. Tapahtumat sijoittuvat Islantiin, mikä antaa kirjoille ehdottomasti oman viehätyksensä.

Yrsa Sigurdardottir: Kolmas merkki. (Þriðja táknið, 2005.)Suom. Tuomas Kauko. Otava, 2007.

Saksalainen vaihto-opiskelija on murhattu. Hänen omaisensa Saksasta haluavat varmistaa, että oikea syyllinen löytyy, ja he lähettävät edustajansa paikalle. Thora palkataan avustamaan tutmuksissa. Surmattu nuori mies tutki noitavainoja ja vaikutti siltä, että hän oli kiinnostunut noituudesta myös käytännössä. 

Yrsa Sigurdardottir: Joka toiselle kuoppaa kaivaa. (Sér grefur gröf, 2006.) Suom. Juha Peura. Otava, 2008.

Kirjassa on epämiellyttävä epilogi, jossa pikku tyttö teljetään maakellariin kuolemaan vuonna 1945.

Vaihtoehtohoitoihin erikoistuneessa hotellissa ehkä kummittelee.  Thora on ollut mukana alueen kaupanteossa, nyt häntä kutsutaan selvittämään kummittelua tai oikeastaan sitä, voiko ostaja saada kummittelun vuoksi alennusta jo maksetusta kauppahinnasta.

Alueella uskotaan yliluonnolliseen ja kummittelusta kerrotaan varsin tosissaan. Tiedetään, että seudulla liikkuu lapsivainajia, joita hotellin seudullakin näkyy ja kuullaan. Murhakin tapahtuu, mutta se ei näytä liittyvän kummitteluun.

Molemmat kirjat ovat kiinnostavia, mukana ripaus kauhuaineksia, ja Islanti on aina plussaa.

Kuriositeettikokoelmaa Cortázarin tapaan

Vaihteeksi vähän vanhempaa kirjallisuutta:

Julio Cortázar:  Bestiario. (Bestiario, 1951.) Suom. Sari Selender. Loki-kirjat, 1999.

Julio Florencio Cortázar (26.8.1914−12.2.1984) oli argentiinalainen kirjailija, joka toimi kotimaassaan ranskalaisen kirjallisuuden professorina Cuyon yliopistossa, kunnes hänen vangittiin toimimisesta presidentti Juan Perónin vastaisessa liikkeessä. Tämän jälkeen hän muutti Pariisiin, jossa toimi kirjailijana ja kääntäjänä. Cortázarin tunnetuin teos Rayuela (1963), jota ei ole tarkoitus lukea alusta loppuun, vaan edestakaisin luvusta toiseen hyppien. Teos on suomennettu vuonna 2005 nimellä Ruutuhyppelyä. Uransa alkuvaiheissa Cortázar käytti myös salanimeä Julio Denis.

Vuonna 1951 julkaistu Bestiario on Cortázarin versio keskiajan kuriositeettikokoelmista. Kokoelma sisältää alkusanojen lisäksi kahdeksan novellia, joissa maailma on enemmän tai vähemmän nyrjähtänyt. Cortázar onkin kertonut käyttävänsä tekstiensä rakennusaineina mm. omia fobioitaan ja painajaisiaan. 

Kirjan novellit ovat nimeltään "Vallattu talo", "Kirje Pariisin neidille, "Kaukainen", "Linja-auto", "Kefaalia","Kirke", "Taivaan portit" ja viimeisenä niminovelli "Bestiario". Joistakin novelleista tulivat mieleen eräät Poen novellit, ei samanlaisen aihepiirin takia, vaan tunnelmaltaan. Novelleissa on outoja ilmiöitä ja nimeämätöntä uhkaa, mutta varsinaisina kauhunovelleina en niitä pitäisi. Surrealistiksi Cortázaria on kai joskus sanottu.

Katkelma novellista ”Kirje Pariisin neidille”:

Pakkasin kuitenkin tavarani, ilmoitin palvelustytöllenne, että tulisin sinä päivänä, ja astuin hissiin. Täsmälleen ensimmäisen ja toisen kerroksen välissä tunsin, että minun olisi oksennettava kaninpoikanen. En ole puhunut teille asiasta aiemmin, mutta älkää suinkaan luulko, että se johtuisi lojaalisuuden puutteesta. Asia on yksinkertaisesti niin, ettei ihmisille voi noin vain kertoa, että toisinaan oksentaa kaninpoikasia. Koska se on tapahtunut aina yksin ollessani, olen pitänyt asian omana tietonani samalla tavalla kuin yleensä pidetään kaikki se, joka tapahtuu (tai saadaan tapahtumaan) täysin yksityisesti. (s. 9−10.)

Lukemisen arvoinen pikku kokoelma. 

omat kirjat 8

Kaiken maailman kauhua on tämän vuoden kirja. Idea tähän kirjaan nosti päätään jo Vahvaa väkeä -kirjan kirjoitusvaiheessa, ja aika kauan olen tätäkin kirjoittanut. Loppuvaiheessa alkoi tuntua, että uutta tulisi koko ajan lisää, mutta sitten oli pakko vain päättää, että nyt poikki ja pinoon.

Olen lukenut kauhukirjallisuutta nuoresta saakka (olen aina ollut kirjallisuudessakin kaikkiruokainen), joten aihe oli läheinen. Olin jo ennen tämän kirjan kirjoittamista kiertänyt aika paljonkin puhumassa vampyyreista ja ihmissusista, mutta tähän kokosin tietysti kaikenlaista muutakin, Japani-harrastuskin kirjasta hiukan näkyy, jopa kannen kummitusneitosesta. Kirjan nimi tuli Turussa 2012 järjestetystä pienimuotoisesta kauhutapahtumasta, jossa taisin puhua vampyyreista jälleen kerran.

Sain tämän kirjan kirjoittamiseen pienen apurahan Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnalta ja viimeistelyyn toisen Otto A. Malmin rahastolta. Summaa tärkeämpi oli ajatus, että joku oikeasti uskoo siihen, mitä olen tekemässä.

Aaveitten talo

Kristina Ohlsson: Lasilapset. WSOY, 2018.

Kristina Ohlsson on ruotsalainen rikoskirjailija ja tutkija, joka on aikaisemmin kirjoittanut vain aikuisille. Lasilapset on hänen ensimmäinen lastenkirjansa. 

12-vuotiaan Billien isä on kuollut ja äiti pitää tarpeellisena muuttaa pois vanhasta kodista. Äiti löytää talon lähiseudulta, Billie voi jatkaa vanhassa koulussaan, mutta muuten he voivat saada elämäänsä jotain uutta.

Billie on mukana katsomassa taloa, se tuntuu hänestä luotaantyöntävältä jo heti ensimmäisellä silmäyksellä, mutta äiti tekee kaupat Billien vastustuksesta huolimatta. Kun uudessa kodissa alkaa tapahtua kummallisia asioita, äiti uskoo kaiken olevan Billien keksimää, jotta he palaisivat takaisin entiseen kotiin.

Billie saa ystäviensä Selenan ja Aladdinin kanssa selville, että paikkakunnalla heidän taloaan pidetään yleisesti kummitustalona. Lapset yrittävät selvittää talon historiaa. Kummalliset ja pelottavat tapahtumat tuntuvat liittyvän talossa kymmeniä vuosia sitten olleeseen lastenkotiin. 

Lasilapset on palkittu vuonna 2013 Ruotsin parhaana lastenkirjana. Kirja on kuitenkin varsin jännittävä enkä suosittelisi sitä kovin herkälle lukijalle, mutta tihenevää jännitystä rakastavalle se on oikea löytö. 

Kotimaista kauhua

Anne Leinonen: Metsän äiti. Atena, 2017.



Kirjastosta ilokseni löysin tämän, jota olen jo jonkun aikaa havitellut luettavakseni...

Riina palaa kotikyläänsä kesätyöhön ja sekä menneet että nykyiset oudot tapahtumat nousevat esiin.

Metsän äiti on kiinnostava ja jännittävä kirja. Monet kirjan yliluonnollisistakin tapahtumista tuntuivat hyvin aidoilta ja luonnollisilta, vaikka eivät kuitenkaan silti itsestään selviltä tai ennalta arvattavilta. Leinonen osaa käyttää kansanperinteen aineksia tyylikkäästi, alleviivaamatta ja hienovaraisesti soveltaen. Kirjassa oli yllättäviä ja jännittäviä käänteitä. Muutaman kerran iho nousi kananlihalle... Nautinnollinen lukukokemus!

Lukuhaaste, Teräskoura 2

Shimo Suntila (toim.) Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista. Novellikokoelma. Kuoriaiskirjat, 2016. Sivuja 226.


Kirjoitin jo aikaisemmin tämän kokoelman alkuosasta, tässä on siis loppupuoli, seitsemän viimeistä novellia. Jaoin kirjan käsittelyn kahteen osaan, että tunnisteosaan saan kaikkien kirjoittajien nimet - listaan joka novellista ainakin nimen ja aiheen. 


Mia Myllymäen novellissa "Miljoonan diili" joku on valmis maksamaan runsaskätisesti haluamastaan, mutta on tilanteita, joissa runsaskaan raha ei ole riittävästi.

Novellissa "Kolmannessa kerroksessa" Niina Räsänen kirjoittaa Joakimista, joka on aina ollut kiinnostunut kaikesta okkulttiseen viittavasta. Kummallisia asioita alkaa tapahtua, kun hän saa haltuunsa oudon kirjan.

Maarit Leijon käsittelee tatuointiaihetta novellissa "Ihon taju". Stepanin koodeksia käsittelevässä kirjassa osa novellin yllätysmomentista menetetään, mutta tarina kantaa silti loppuun saakka.

Liisa Nurron novellissa "Srebrenican hopeakellot" äiti haluaa pelastaa poikansa, vaikka hän ei oikein itsekään tiedä, mitä vastaan taistelee. Isoäidin apu on tarpeen, mutta riittääkö sekään...

Saara Henriksson kertoo novellissaan "Unkarilainen veljeskunta" Jánosista, joka tutkii haluttomasti arkistossa vanhoja kirjoja toivoen saavansa väitöskirjan vaivattomasti valmiiksi. Hän löytää jotain, mikä pakottaa hänet etsimään lisää, eikä enää ole väitöskirjastakaan niin väliä.

Aki Hammarén vie lukijat Intiaan novellissaan "Kiveen kirjoitettu". Mihin monikätinen jumalatar paremmin voisikaan viitata kuin jumalatar Kaliin. Mutta oudon tarinan alkulähteiden etsimisessä on omat vaaransa.

Kokoelman novelleissta viimeinen on Katri Alatalon "Kronikoitsija Mooermomkin viimeinen viesti". Kuka tai mikä kronikoitsitsija on, sitä emme tiedä, mutta hän kuvaa, mitä jumalten lähettämä kirja saa aikaan.

Kokoelman päättää Juha Jyrkäs runomuotoon kirjoitetulla  tekstillään "Iso hevonen".

Teräskoura osoittaa, että Necronomiconin tai Stepanin koodeksin tapaisessa kirjassa on vielä paljon hyödynnettävää.  Tosin mystinen kirja koko antologian läpäisemänä teemana on myös hiukan rasittava, kun lukija tietää jo ensimmäisestä viittauksesta, että tuo ohimennenkin mainittu kirja on se, joka tulee pian tuottamaan hulluutta ja kummia näkyjä. Novellit myös syövät toistensa tehoa, vaikka monissa on hienoja oivalluksia. Henkilöhahmoista mieleen jäi Nurron novellin isoäiti.

Lukuhaaste, Teräskoura 1

Shimo Suntila (toim.) Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista. Novellikokoelma. Kuoriaiskirjat, 2016. Sivuja 226.

Etukäteen tiesin, että Stepanin koodeksi on jonkinlainen kotimainen vastine Lovecraftin Necronomiconille, joten tartun kirjaan erittäin kiinnostuneena. Jaoin kirjan käsittelyn kahteen osaan, että saan blogin tunnisteosaan kaikkien kirjoittajien nimet - listaan joka novellista ainakin nimen ja aiheen.

Kirjan ensimmäinen novelli on Joonas Riekkolan "Joka metsään huutaa". Outo nainen on palkannut palkkasoturiryhmän etsimään kummallista petoa, josta ei tiedetä edes nimeä. Miehet alkavat olla jo valmiita kääntymään paluumatkalle, ennenkuin peto viimein kohdataan. 

Artemis Kelosaari ravistelee hiukan historiaa novellissaan "Teräskoura". Tarinan pääosissa ovat Torsten Stålhandske ja erikoinen, hopeakantinen kirja. Kirottu kirja aiheuttaa jotain, jota ihmismieli ei pysty tajuamaan. Muistan tämän novellin, kun taas seuraavan kerran käyn Turun tuomiokirkossa...


Eero Korpisen novelli on nimeltään "Viimeinen sivu". Majatalossa yöpyvä kulkija on saanut vahingossa haltuunsa tekstejä, jotka eivät jätä häntä rauhaan. Novelli etenee vahvasti H. P. Lovecraftin hengessä.

Tatuointiliikkeen pitäjä tapaa baarissa vanhan miehen, joka kertoo itsekin tehneensä tatuointeja aikanaan. Mies kertoo oudon tarinan entisiltä ajoilta. Kiinnostava novelli on Kaisa Rannan "Hopeaa, mustetta".

Henna Sinisalon novellissa "Kirjankantaja" siirrytään Pohjois-Koreaan, jossa ihmismiehen ja luolan villin asukkaan välille on solmittu sopimus. Mutta pitääkö sopimus ja voiko hyvin suurista asioista ylipäänsä tehdä kahdenkeskisiä sopimuksia?

Matias Luukkanen johdattaa lukijansa Vatikaanin arkistoihin novellissa "Jumalan suuremmaksi kunniaksi". Salaisten arkistojen kätköissä voi olla sellaista, minkä ehkä pitäisikin jäädä salatuksi.


Viina ja oudot tekstit eivät todellakaan sovi yhteen, sen osoittaa Reetta Saarimäki novellissaan "Stepanin delirium". Vääjäämätön lopputulos paljastetaan jo ensimmäisessä kappaleessa.

Teräskouran ensimmäinen puolikas on nyt luettu. Kaikissa novelleissa Stepanin koodeksi on vahvasti esillä, vaikka kirjan nimeä ei aina mainita ja usein onkin kysymyksessä vain muutama sivu. Tekstien (ja kuvien) voima on kuitenkin mahtava. Novellit ovat tyyliltään erilaisia, mikä osaltaan pitää yllä lukijan kiinnostusta. Tähän saakka erittäin tyydyttävä lukukokemus, loppuosan käsittelen sitten erikseen.

Venäläistä kauhua

Minä pelkään. Venäläistä kauhua ja mystiikkaa. Toim. ja suom. Mika Rassi. Savukeidas, 2014.

Minä pelkään sisältää seitsemän novellia sekä toimittaja-suomentajan jälkisanat. Jälkisanoissa Mika Rassi kertoo novelleista, niiden taustoista ja yhtymäkohdista muihin tarinoihin. Ennen novellien lukemista nämä huomautukset paljastaisivat tarinoista liikaa, mutta jälkisanoina antavat mukavaa lisätietoa.

Aleksei Konstantinovits Tolstoin kertomus "Upyyri" on kokoelman pisin, noin sata sivua. Upyyri on venäläinen vastine vampyyrille ja Tolstoin tarina onkin monimutkainen vampyyri- ja kummituskertomus. Afanasjevin upyyri sitä vastoin on kutakuinkin suomalaisenakin uskomustarinana kerrottu ruumiita syövä sulhanen, joka usein selitetään paholaiseksi.

Kirjan novellit ovat vanhoja, suurin osa on peräisin 1800-luvulta, joku 1900-luvun alkupuolelta. Silti kertomukset ovat varsin viihdyttäviä ja kiinnostavia.

Kirjan novellit:
Aleksandr Afanasjev: Upyyri
Antoni Pogorelski: Lafertovon unikkoeukko
Tit Kosmokratov: Vasilinsaaren yksinäinen talo
Aleksei Konstantinovits Tolstoi: Upyyri
Ivan Turgenev: Isä Aleksein kertomus
Aleksei Apuhtin: Elämän ja kuoleman välissä
Jevgeni Zamjatin: Mamai

Verta ja visvaa

Clive Barker: Veren kirjat 6. Suom. Ilkka Äärelä. Jalava 1994.

Kauhukirjallisuutta, jossa pääosassa eivät ole oudot, vaaralliset olennot, vaan sairaus, visva, veri ja kuolema. Yllättäen ja pyytämättä tapahtu jotain selittämätöntä, ja lopputuloksena on kuolema. Useimmiten tuskallinen ja kauhistuttava.

Novelleissa henkilöt ovat jollakin lailla valintatilanteessa, eräänlaisessa tienhaarassa elämänsä suhteen. Valinta kuitenkin vain tapahtuu, siihen ei voi vaikuttaa eikä se ole mitään sellaista, mitä on odotettu saati toivottu.

Joskus aikoinaan nämä Veret kirjat tekivät vahvan vaikutuksen (en tosin muista, luinko kaikki osat, mutta useampia kuitenkin). Nyt lainasin kirjastosta tämän, kun osui silmiin. Novellin "Kuoleman elämä" Elena tuntui kyllä edelleen läheiseltä.

Lovecraftin mietteitä selityksineen

 

H. P. Lovecraft: Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa. Suom. Juri Nummelin. Savukeidas, 2013.

Tätä kirjaa olen kaivannut luettavakseni ja iloitsin, kun sen kirjastosta löysin. Lovecraft on melko omalaatuinen kirjoittaja, ja on ollut todella mielenkiintoista nähdä, mitä hän itse on lukenut ja mitä hän on pitänyt kiinnostavana. Tähän samaan aiheeseen liittyvät novellikokoelmat Wendigo, joka sisältää Lovecraftin ihailemien kirjailijoiden novelleja, sekä Lovecraftin lähteillä, jossa on Lovecraftin aikalaisten, ns. Lovecraftin piirin kirjoittajien kauhunovelleja.

Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa sisältää Juri Nummelinin suomentaman Lovecraftin esseen sekä siihen liittyvät suomentajan kommentit. Kommenttiosio onkin laaja, miltei samanmittainen kuin Lovecraftin essee. Taustatiedot ja nykylukijalle tuntemattomien kirjoittajien esittely kiinnittää tekstin aikaansa ja tekee kirjasta antoisan lukukokemuksen.

Luin tämän kirjan jo jokin aika sitten, mutta teksti on näköjään jäänyt luonnokseksi, julkaisematta. Korjaan tilanteen nyt. 

lukuhaaste: Wendigo

Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia. Toim. Markku Sadelehto. Suom. Matti Rosvall. Jalava, 2015.

Kokoelman novellit kuuluvat niihin aikaisemmin suomentamattomiin kauhukirjallisuuden mestariteoksiin, joita H. P. Lovecraft ylistää teoksessaan Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa. 

Markku Sadelehto esittelee esipuheessa kirjan novellien kirjoittajat. 

Kirjan niminovelli on Algernon Blackwoodin "Wendigo", jossa lähdetään metsästysretkelle Kanadan erämaihin. Seurueeseen kuuluvat tohtori Cathcart, hänen oppaansa Hank Davis sekä tohtorin sisarenpoika, teologiaa opiskeleva Simpson oppaanaan Défago. Seurue kokee yhtä ja toista kaameaa ja selittämätöntä...

Kokonaisuutena sanoisin ehkä, että nykykauhuun tottuneelle taidokkaat tarinat eivät ole ihan niin pelottavia, mitä ne varmasti ensimmäisen julkaisun aikaan ovat olleet. Silti ehdottomasti lukemisen arvoisia!

Kauhufantasiaa lapsille

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu.
(Goth Girl and the Ghost of a Mouse, 2013.) Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Liitteenä Muuan hiiri muistelee, suom. Kristiina Drews. Gummerus, 2015.

Ada Gootti asuu isänsä lordi Gootin kanssa Kalmatollon kartanossa. Hiiren haamun tapaaminen muuttaa Adan elämän...

Nuorelle lukijalle kiva, goottihenkinen kertomus. Aikuiselle intertekstuaalista ilottelua 1800-luvun kirjallisuuden ja henkilöiden parissa.