Kuriositeettikokoelmaa Cortázarin tapaan

Vaihteeksi vähän vanhempaa kirjallisuutta:

Julio Cortázar:  Bestiario. (Bestiario, 1951.) Suom. Sari Selender. Loki-kirjat, 1999.

Julio Florencio Cortázar (26.8.1914−12.2.1984) oli argentiinalainen kirjailija, joka toimi kotimaassaan ranskalaisen kirjallisuuden professorina Cuyon yliopistossa, kunnes hänen vangittiin toimimisesta presidentti Juan Perónin vastaisessa liikkeessä. Tämän jälkeen hän muutti Pariisiin, jossa toimi kirjailijana ja kääntäjänä. Cortázarin tunnetuin teos Rayuela (1963), jota ei ole tarkoitus lukea alusta loppuun, vaan edestakaisin luvusta toiseen hyppien. Teos on suomennettu vuonna 2005 nimellä Ruutuhyppelyä. Uransa alkuvaiheissa Cortázar käytti myös salanimeä Julio Denis.

Vuonna 1951 julkaistu Bestiario on Cortázarin versio keskiajan kuriositeettikokoelmista. Kokoelma sisältää alkusanojen lisäksi kahdeksan novellia, joissa maailma on enemmän tai vähemmän nyrjähtänyt. Cortázar onkin kertonut käyttävänsä tekstiensä rakennusaineina mm. omia fobioitaan ja painajaisiaan. 

Kirjan novellit ovat nimeltään "Vallattu talo", "Kirje Pariisin neidille, "Kaukainen", "Linja-auto", "Kefaalia","Kirke", "Taivaan portit" ja viimeisenä niminovelli "Bestiario". Joistakin novelleista tulivat mieleen eräät Poen novellit, ei samanlaisen aihepiirin takia, vaan tunnelmaltaan. Novelleissa on outoja ilmiöitä ja nimeämätöntä uhkaa, mutta varsinaisina kauhunovelleina en niitä pitäisi. Surrealistiksi Cortázaria on kai joskus sanottu.

Katkelma novellista ”Kirje Pariisin neidille”:

Pakkasin kuitenkin tavarani, ilmoitin palvelustytöllenne, että tulisin sinä päivänä, ja astuin hissiin. Täsmälleen ensimmäisen ja toisen kerroksen välissä tunsin, että minun olisi oksennettava kaninpoikanen. En ole puhunut teille asiasta aiemmin, mutta älkää suinkaan luulko, että se johtuisi lojaalisuuden puutteesta. Asia on yksinkertaisesti niin, ettei ihmisille voi noin vain kertoa, että toisinaan oksentaa kaninpoikasia. Koska se on tapahtunut aina yksin ollessani, olen pitänyt asian omana tietonani samalla tavalla kuin yleensä pidetään kaikki se, joka tapahtuu (tai saadaan tapahtumaan) täysin yksityisesti. (s. 9−10.)

Lukemisen arvoinen pikku kokoelma. 

Jatkoa klassikoille

Erkka Mykkänen (toim.) Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista. Gummerus, 2017.

Näin tästä ennakkotiedon ja kiinnostuin, joten tartuin kirjaan sen kirjastossa nähdessäni. Kirjassa kymmenen kirjailijaa kirjoittaa tekstiä kotimaisen klassikon pohjalta. Osa kirjoittaa jatkoa, osa muuta ko. teoksen innoittamaa tekstiä. Jokainen myös kuvaa lyhyesti omaa suhdettaan teokseen, josta kirjoittaa. Käsitellyt teokset: Seitsemän veljestä, Rakastunut rampa, Mirdja, Kalevala, Taikatalvi, Sinuhe egyptiläinen, Hanna, Alastalon salissa, Rautatie, Sudenmorsian.Osa teksteistä oli kiinnostavia, osa jätti kylmäksi, osa vähän ärsytti.

Joonas Konstigin Kalevalaan pohjautuva "Kerro miulle, ristiturpa" oli yksi niistä, jotka kiinnostivat minua etukäteen. Teksti ei ehkä ollut kovin yllätyksellinen, mutta sisälsi kivoja oivalluksia. Myös Sudenmorsian kuuluu erityisiin kiinnostuksen kohteisiini. Juhani Karila siirsi kirjan pelimaailmaan novellissaan "Suenmorsian - halfbreed", joka kuuluu kirjan parhaimpiin teksteihin. Suorastaan herkullinen oli myös Erkka Mykkäsen Sinuhe-jatko "Hän joka sai mittansa täytenä".

Fanifiktio, toisen tarinaan viittaaminen, kaikki siltä väliltä... Mielenkiintoinen alue.

lyhytnovelleja

Inspiroivia lyhytnovelleja

O. E. Lönnberg: Langanpäitä. Osuuskumma, 2017.

Lönnbergin Langanpäitä sisältää sata lyhytnovellia, hiukan pidempiä kuin sadan sanan raapaleet. Jokaisessa tekstissä lukijalle ojennetaan langanpäätä, tilannetta tai tapahtumaa, josta oma mielikuvitus voi keriä lisää.

Tekstit on ryhmitelty kolmeen osaan, "Katseita ja kohtaamisia", "Lupauksia ja odotuksia" sekä "Lähtöjä ja selviytymisiä". Osa teksteistä sijoittuu selvästi spefiympäristöön, osa voisi kuvata kenen tahansa naapurustoa. Monien tekstien teemana on jonkinlainen valinta tai tilanne, jossa ei ole mahdollisuutta valita. Tarinat, langanpäät, sisältävät enemmän kuin tekstin sanat kertovat.

Sivun mittaisia tekstejä on helppo lukea vaikka yksi kerrallaan tai sitten vain ahmia eteenpäin. Itse huomasin, että tuli aina vain käännettyä uusi sivu, vaikka ajattelin, että "tämä aukeama vain vielä".


Kuvittelen, että näitä langanpäitä olisi myös aika hedelmällistä lukea yksi kerrallaan, antaa idean hautua hiukan ja sitten kirjoittaa oma tarina tekstin inspiroimana. Jos olisin sanataideohjaaja, antaisin tällaisen tehtäväksi...

Novelleja

Hänen huulensa ovat metsä. Novelleja. Toim. Anne Leinonen. Kulttuuriyhdistys Korppi, 2017.

Kiinnostava kokoelma uusia novelleja. Keskeisessä roolissa ovat useimmiten metsä, suo ja usva. Vaikka tarinat ovat keskenään erilaisia, kokoelma on varsin tasainen ja korkealaatuinenkin.


Merja Mäki: Metsähinen. / Metsän ja suon mystiikkaa.

Satu Piispa-Hakala: Tasku. / Kiinnostava ja omaperäinen idea.

Heikki Nevala: Lihaperkele. / Muinainen sopimus ja halu kostaa. Vaikuttava teksti, pidin.

Tarja Sipiläinen: Sankar jylhän kuusiston. /Metsän kutsuvia salaisuuksia tässäkin.

Inkeri Kotro: Äidin takki. / Ihmiset vaihtuvat, tarinat jäävät. Pidin tästä.

Toni Saarinen: Vanha Obadiah Pike ja hänen vaimonsa. / Herkullisen kiinnostava tarina.

Eero Korpinen: Helgronin tuomitsemat. / Elämän ja kuoleman rajalla liikutaan, vaikuttavaa kuvausta.

Magdalena Hai: Hänen huulensa ovat metsä. / Viehättävä tarina rakkauden voimasta.


Shimo Suntila: Valkeat luut. / Menetystä, mystiikkaa. Plussaa siitä, ettei selitetä liikaa.

Jussi Katajala: Vaiti metsä on lintuineen. / Metsän tehokasvatusta ja sen seurauksia. Kiinnostava tarina.

Joni Kuusisto: Puomi. / Pelottava kotimatka, kuvattu hyvin.

Maija Haavisto: Virvatulenpenikoita. / Vähän erikoisempi haastattelukeikka. Pidin.

Pii Nahkuri: Leipäpuu. / Ikävä työyhteisö, mutta ikävä on tavoitteenakin.

Helena Waris: Tsarmi. / Inari - nainen, järvi ja tärkeä tavoite.

Artemis Kelosaari: Mitä Tähkäkorvessa elää. / Suolla voi törmätä sellaisiin olentoihin, joita ei haluaisi edes painajaisiinsa.

Asta Leppä: Ihmisen nahka. / Toivotonta rakkautta.

J. S. Meresmaa: Sydämeni avoin hauta. / Naapuriapu ei aina ole toivottavaa.

Kuten jo sanouttu, kokoelman kaikki novellit ovat hyviä. Erityisesti mieleen jäivät Äidin takki, Obadiah Pike ja virvatulenpenikat.
Pidän tarinoista, joissa kaikkea ei selitetä auki, vaan jätetään tilaa lukijan mielikuvitukselle. Parhaat tarinat jäävät mieleen kaivertamaan tavalla tai toisella.

Lukuhaaste, Katajala

Jussi Katajala: Leonardon rasia. Osuuskumma, 2013. 257 sivua.

Tämä lukuhaaste-kirja sisältää kaksitoista historiallista novellia, järjestettynä aikajärjestykseen esihistoriasta nykyaikaan. Kokoelman ensimmäinen novelli, "Taivaalta pudonnut" sijoittuu hyvin kaukaiseen menneisyyteen huolimatta siitä, että päähenkilö lentää avaruusaluksessa.

Novellit "Nereidien laulu", "Katarsis" ja "Fineuksen valinta" sijoittuvat suunnilleen antiikin aikaan ja maailmaan. Vedenalaiset maailmat, elävät jumalat ja oudot hirviöt ovat todellisia, ne ovat hämmästyttäviä mutta eivät epäiltäviä asioita. 

"Koston musta laiva" ja "Kultanaamioinen jumala" kertovat viikinkitarinoita. Lukija tuntee melkein fyysisesti siirtyneensä toiseen maailmaan edellisten novellien jälkeen.

Sekä antiikin että viikinkien mailmaan sijoitetut tarinat sopisivat hyvin ko. aikakausilta säilyneiden "aitojen" tarinoiden joukkoon aihepiireiltään, henkilömaailmaltaan ja kerronnaltaan. Rakkaus, ahneus, petos ja kosto ovat ikuisia aiheita.

"Wilhelm Lyypekkiläisen kuolema" -novellin muistan lukeneeni joskus aikaisemmin ja pitäneeni kovasti, ja sama koskee kokoelman niminovellia "Leonardon rasia". Molemmat novellit kestävät kyllä useammankin lukukerran.

Novelli "Noitanaisen älä anna elää" kertoo nimensä mukaisesti noitavainojen ajasta. Seuraava novelli, "Lemminkäisen kuolema" sijoittuu Suomen itsenäistymisen alkuvuosiin, jolloin punaisten ja valkoisten teot ovat vielä tuoreessa muistissa.

"Äänetön saari" sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Kirjan viimeinen novelli, "Asturias (Leyenda)" liikkuu kahdessa aikatasossa, myös nykyajassa.

Ihailen kirjoittajan taitoa luoda kuhunkin novelliin sopivan aikakauden/tarinatyypin tyyliä ja tunnelmaa. Kokoelman parasta novellia on mahdoton nimetä, pidin kaikista.

Novelleistä osa on julkaistu muualla, itsekin muistan lukeneeni muutaman näistä aikaisemmin. Minulla oli mielikuva kiinnostavista ja hyvinkirjoitetuista teksteistä, ja luultavasti juuri siksi poiminkin tämän Osuuskumman myyntipöydältä kirjamessuilla.

Lukuhaaste jatkuu

Sitten tulivatkin jo luetuksi ne kirjat, jotka lukuhaasteen alkuosaan suunnittelin. Koska ajatuksenani oli lukea lukuhaasteessa nimenomaan kotimaista (vaikka pari käännöskirjaa tuohon iskikin väliin), taidan ottaa seuraavaksi hyllystä Jussi Katajalan Leonardon rasian. Osuuskumman julkaisema kirja on vuodelta 2013 ja siinä on sivuja 257.

Toimin tässä samoin kuin edellisissä Lukuhaaste-kirjoissa: luen pätkän kerrallaan ja kirjoitan muutaman sanan muistiin joka novellista, mutta julkaisen tekstin vasta sitten, kun koko kirja on luettu.

Lukuhaaste, Teräskoura 1

Shimo Suntila (toim.) Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista. Novellikokoelma. Kuoriaiskirjat, 2016. Sivuja 226.

Etukäteen tiesin, että Stepanin koodeksi on jonkinlainen kotimainen vastine Lovecraftin Necronomiconille, joten tartun kirjaan erittäin kiinnostuneena. Jaoin kirjan käsittelyn kahteen osaan, että saan blogin tunnisteosaan kaikkien kirjoittajien nimet - listaan joka novellista ainakin nimen ja aiheen.

Kirjan ensimmäinen novelli on Joonas Riekkolan "Joka metsään huutaa". Outo nainen on palkannut palkkasoturiryhmän etsimään kummallista petoa, josta ei tiedetä edes nimeä. Miehet alkavat olla jo valmiita kääntymään paluumatkalle, ennenkuin peto viimein kohdataan. 

Artemis Kelosaari ravistelee hiukan historiaa novellissaan "Teräskoura". Tarinan pääosissa ovat Torsten Stålhandske ja erikoinen, hopeakantinen kirja. Kirottu kirja aiheuttaa jotain, jota ihmismieli ei pysty tajuamaan. Muistan tämän novellin, kun taas seuraavan kerran käyn Turun tuomiokirkossa...


Eero Korpisen novelli on nimeltään "Viimeinen sivu". Majatalossa yöpyvä kulkija on saanut vahingossa haltuunsa tekstejä, jotka eivät jätä häntä rauhaan. Novelli etenee vahvasti H. P. Lovecraftin hengessä.

Tatuointiliikkeen pitäjä tapaa baarissa vanhan miehen, joka kertoo itsekin tehneensä tatuointeja aikanaan. Mies kertoo oudon tarinan entisiltä ajoilta. Kiinnostava novelli on Kaisa Rannan "Hopeaa, mustetta".

Henna Sinisalon novellissa "Kirjankantaja" siirrytään Pohjois-Koreaan, jossa ihmismiehen ja luolan villin asukkaan välille on solmittu sopimus. Mutta pitääkö sopimus ja voiko hyvin suurista asioista ylipäänsä tehdä kahdenkeskisiä sopimuksia?

Matias Luukkanen johdattaa lukijansa Vatikaanin arkistoihin novellissa "Jumalan suuremmaksi kunniaksi". Salaisten arkistojen kätköissä voi olla sellaista, minkä ehkä pitäisikin jäädä salatuksi.


Viina ja oudot tekstit eivät todellakaan sovi yhteen, sen osoittaa Reetta Saarimäki novellissaan "Stepanin delirium". Vääjäämätön lopputulos paljastetaan jo ensimmäisessä kappaleessa.

Teräskouran ensimmäinen puolikas on nyt luettu. Kaikissa novelleissa Stepanin koodeksi on vahvasti esillä, vaikka kirjan nimeä ei aina mainita ja usein onkin kysymyksessä vain muutama sivu. Tekstien (ja kuvien) voima on kuitenkin mahtava. Novellit ovat tyyliltään erilaisia, mikä osaltaan pitää yllä lukijan kiinnostusta. Tähän saakka erittäin tyydyttävä lukukokemus, loppuosan käsittelen sitten erikseen.

Lukuhaaste, Nupponen

Anni Nupponen: Joen jumala. Novellikokoelma. Osuuskumma, 2014. Sivuja 183.

Kokoelman aloittaa scifinovelli "Neiti Novakin tapaus", jossa tulevaisuuden yksityisetsivä saa toimeksiannon. Toisenlaisen maailman kuvaus on mielenkiintoista ja onnistunutta.

"Vihreästä sylistä" sijoittuu myös tulevaisuuteen, jossa ihmiset ovat vähentyneet ja teknologia hukassa. Hieno tulevaisuuden maailman kuvaus!

Novellissa "Kirjaimet lumessa" pariskunta elää toisella planeetalla, karuissa oloissa. Joskus tulevaisuudessa planeetta voi olla mahdollinen ihmisten asumukseksi, mutta vielä nyt tarvitaan hengityssuojaimet ja muuta suojavarusteet. Kaikesta huolimatta uusi maailma voi olla kaunis...

Ihminen on vaarallinen olento sille, joka ei ole enää ihminen. Silti voi löytyä jotain, joka herättää halun elää. "Pahempi unia".

Novelli "Maailman pienin" kertoo hyvin pienen tulosta hyvin suureksi. Mikä silloin muuttuu?

Novellissa "Punainen nainen, vihreä nainen" toistuu ikuinen taistelu, joka on käytävä, halusi tai ei. Novelli on julkaistu aikaisemmin, Satyyri 2/2009.

Kokoelman niminovelli "Joen jumala" sijoittuu nykymaailman tapaiseen maailmaan. Päähenkilö Milka tuntee luonnon jumaluudet, vaikka niihin eivät muut uskokaan. Hieno, häiritsevä novelli. Julkaistu aikaisemmin, Satyyri 1/2010.

Novelli "Ivianin rannat" siirtää kerronnan fantasiamaailmaan. Elenna on yksi maalaiskylän kutojan monista isättömistä lapsista. Hän on kuitenkin erilainen kuin muut. Kylän vanhat tarinat eivät saa häntä pelkäämään, ja hän lähtee kylästä mieluummin kuin solmii tarkoituksettoman avioliiton.
 
Kokoelman viimeinen novelli "Marha" on myös julkaistu aikaisemmin (Portti 1/2008). Marhan äiti on ollut kylään sopimaton, villi nainen. Isä laittaa tyttärensä ruumiinpesijän oppiin, jossa hän uskoo tytön olevan turvassa viettelyksiltä. Vuosia myöhemmin, isän sekä ruumiinpesijämestarin jo kuoltua, Marha lähteen kylästä kuninkaan kaupunkiin. Sielläkin hän pesee ruumiita, jopa kuninkaan.

Nupposen Joen jumala -kokoelmaa lukiessa tulee helposti lukeneeksi vielä yhden novellin ja vielä yhden, kunnes koko kirja on luettu. Pidin aika tavalla kahdesta viimeisestä novellista, joiden päähenkilönä voisi melkein olla sama henkilö eri ajassa ja paikassa. Kolmen ensimmäisen novellin tulevaisuuden maailman kuvaukset ovat erityisen vaikuttavia. Tunnelmaa löytyy joka novellista. 

Seikkailija kirotulla maalla

Erkka Leppänen & Petri Hiltunen: Kirotun maan ritari. Vaskikirjat, 2016.


Erkka Leppäsen kirjoittama ja Petri Hiltusen kuvittama Kirotun maan ritari koostuu itsenäisistä tarinoista,  joiden päähenkilö on sama. Tarinat sijoittuvat Hiltusen luomaan Jaconia-maailmaan. Päähenkilö Falac Valkosulka on kasvanut ritarin aseenkantajana ja valmistautunut itsekin tulemaan ritariksi, mutta kohtalo estettyä tämän Falac ryhtyy praedoriksi, kierteleväksi palkkasoturiksi ja seikkailijaksi.

Tarinat etenevät kronologisesti, ensimmäisessä kertomuksessa jännittynyt Falac on noviisi, joka vaeltaa Kirotulle maalle kokeneen praedorin johtaman ryhmän mukana tarkoituksenaan tappaa lohikäärme. Myöhemmin Falac kokee monenlaisia seikkailuja, ryhmän jäsenet vaihtuvat ja Falac nousee oman ryhmänsä johtajaksi. Hän kokee menestystä ja pettymyksiä, mutta tylsää hänen elämänsä ei koskaan ole.

Kirotun maan ritari tuo mukavalla tavalla mieleen Robert E. Howardin Conanin ja Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan, tarinoissa on myös roolipelien tuntua. Praedorien seikkailut Jaconiassa ovatkin jaettua fantasia-ainesta Petri Hiltusen vuonna 1998 ilmestyneestä Kuninkaan lapset -sarjakuvasta lähtien. Hiltusen sarjakuva-albumien lisäksi aiheesta ovat kirjoittaneet aikaisemmin Ville Vuorela, Markus Harju ja Erkka Leppänen, roolipelikin on julkaistu.

Novelleja

Anne Leinonen: Pienen rasian jumala. Atena, 2015.



Kirjastossa osui silmiini  Anne Leinosen novellikokoelma, jota en ole aikaisemmin lukenut, joten nappasin sen heti mukaani.Kokoelma sisältää yhdeksän novellia, joista ainakin osa on ilmestynyt myös muualla, antologioissa.

Ensimmäinen novelli "Pienen rasian jumala" jättää jännittävästi ajattelemisen aihetta.Kirjoittaja kyllä kuvailee ja kertoo, mutta paljon jää lukijan vastuulle. Hieno novelli.

Novelli "Talo, jota en näe" on samantapainen. Lukija saa ymmärtää, ettei maailma ole ihan tämä, mutta mistä on kysymys, jää taas oman mielikuvituksen varaan.

"Kutsuvat sitä kuolemaksi" käsittelee elämää ja kuolemaa. Mistä on kysymys, missä on raja?

"Nahat" on mielenkiintoinen ja voimakkaan visuaalinen novelli tiedosta ja muistamisesta sekä vallasta ja vallanhalusta.

Novellissa "Sanojen mahti" mielikuvitusta viehättää äänetön planeetta, jossa ihmisetkään eivät puhu.

Novellissa "Ken vainajia muistelee" kuolleet unohdetaan, he häviävät jopa valokuvista. Niin on helpompaa, kun ei tarvitse surra. Vai onko?

"Tuonenkalma, surmansuitset" kertoo lapsesta, joka syntyy viallisena ja viedään suolle kuolemaan. Mutta kaikki ei ole ihan niin yksinkertaista...

Novellissa "Tilastollisesti syyllinen" todennäköisyyksien seuraamisesta oli tullut tärkeä osa yhteiskunnan toimintaa. Elämä voi kuitenkin ahdistaa, jos täytyy pelätä, mihin tilastot voivat omalla kohdalla osoittaa.

"Oliverin kirja" kertoo maailmassa, jossa kirjat ovat kalliita harvinaisuuksia. Oliver haluaisi niin mielellään pidellä kirjaa käsissään, kosketella paperia, lehteillä, mutta eihän se ole mahdollista.

Kokoelman keskeisenä teemana on muistaminen. Siihen linkittyy tietäminen, sanan ja ajatuksen voima. Nautin teksteistä, jotka jättävät tilaa omalle mielikuvitukselle. Leinonen käyttää myös todella tyylikkäästi kansanperinneaineksia.

Roald Dahlia aikuisille

Roald Dahl: Rakkaani, kyyhkyläiseni. (Kiss kiss, 1960 & Someone like you, 1953.) Suom. Pentti Saarikoski. Otava,1961.

Roald Dahl: Joku kaltaisesi. (Kiss kiss, 1960 & Someone like you, 1953.) Suom. Pentti Saarikoski. Otava, 1970.

Roald Dahl: Oswald-eno. (My Oncle Oswald, 1979.) Suom. Pentti Nieminen. Otava, 1981.


Roald Dahl (1916-1990) kuuluu siis suosikkikirjailijoihini. Pidän hänen lastenkirjoistaan, mutta upeaa tekstiä hän kirjoitti myös aikuisille.

Teini-ikäisenä luin novellikokoelmat  Rakkaani, kyyhkyläiseni ja Joku kaltaisesi. Meillä oli kerran yläasteella sijaisena opettajan puoliso, kun opettajalle oli tullut jotain äkillistä. Oppiainetta en muista, saattoi olla ihan opoakin tai jotain, missä ei ollut läksyjä ja tarkkaa opintosuunnitelmaa. Sijaisope luki meille muutaman Dahlin novellin ja ihastuin kerrassaan. En muistanut kirjailijaa enkä ollut varma kirjan nimestäkään, kun etsiskelin kokoelmaa lähikirjastosta. Silloin sitä ei löytynyt, mutta vähän myöhemmin osuin saamaan jommankumman Dahlin novellikokoelmasta käsiini ja tajusin, että tämä on sitä, mitä silloin etsin.

Muistelen, että sijaisopettaja olisi lukenut meille enemmän kuin yhden novellin, mutta varmasti en muista muita kuin "Mies etelästä" -novellin ja siinä tehtävän vedonlyönnin. Niin hirveää, mutta niin loogista. Rakastuin.

Oswald-eno ilmestyi suomeksi vasta vuonna 1981. Kirjastosta senkin sitten lainasin. Hauskahan sekin oli, ja Oswald oli aika veijari. Novelleja kyllä pidin parempana. Samaa mieltä olen edelleen, nykyään novellikokoelmat löytyvät omasta kirjahyllystä käännettävä yhteisniteenä.


Sellaisia Dahlin novelleja, joita olen usein miettinyt hetkellä ennen nukahtamista, ovat esimerkiksi "Nunc dimitis" jossa maalattava taulu liittyy ex-rakastavaisten kostoon, laivamatkavedonlyntiin liittyvä "Sukellus pottiin"  sekä "Maku", jossa myös lyödään vetoa suurin panoksin.

Dahl on mestarillinen novellisti. Pidän myös siitä, että hänen novelleissaan yleensä oikeus, lukijan ymmärtämä oikeudenmukaisuus, voittaa lopulta.

Fantasianovelleja

Neil Gaiman: Aarteita ja muistoesineitä. (Fragile Things: Short fictions and wonders.) Suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo. Kirjava, 2006.



Neil Gaimanin Aarteita ja muistoesineitä sisältää yksitoista novellia sekä kirjailijan jälkisanat. Useimmilla novelleilla on vahvoja intertekstuaalisia siteitä tuttuihin teksteihin, mikä miellyttää minua suuresti.

Novelleista osa on todella vaikuttavia, osa loppujen lopuksi aika mitäänsanomattomia, mutta toki ainakin kertalukemisen arvoisia kaikki. Muutamiin novelleihin aion palata myöhemmin vielä uudelleen, nautiskellen.

Kirja oli minulla matkalukemisena, mihin novellikokoelma sopi hyvin. 

Verta ja visvaa

Clive Barker: Veren kirjat 6. Suom. Ilkka Äärelä. Jalava 1994.

Kauhukirjallisuutta, jossa pääosassa eivät ole oudot, vaaralliset olennot, vaan sairaus, visva, veri ja kuolema. Yllättäen ja pyytämättä tapahtu jotain selittämätöntä, ja lopputuloksena on kuolema. Useimmiten tuskallinen ja kauhistuttava.

Novelleissa henkilöt ovat jollakin lailla valintatilanteessa, eräänlaisessa tienhaarassa elämänsä suhteen. Valinta kuitenkin vain tapahtuu, siihen ei voi vaikuttaa eikä se ole mitään sellaista, mitä on odotettu saati toivottu.

Joskus aikoinaan nämä Veret kirjat tekivät vahvan vaikutuksen (en tosin muista, luinko kaikki osat, mutta useampia kuitenkin). Nyt lainasin kirjastosta tämän, kun osui silmiin. Novellin "Kuoleman elämä" Elena tuntui kyllä edelleen läheiseltä.

Jane Austenin kirjenovelleja

Jane Austen: Uskollinen ystävänne. Suom. Inkeri koskinen.  Tammi.

Kokoelma sisältää Jane Austenin varhaisia kirjenovelleja sekä Inkeri Koskisen antoisan johdannon, jossa hän kertoo kirjeromaaneista ja kirjenovellesta.

Novellit ovat kiinnostavia aikansa kuvia, vaikka niissä ei ole ihan sitä viehätystä, mitä Jane Austenin romaaneissa on. Tutustumisen arvoinen kokoelma joka tapauksessa.

Tämä kirja kuului jouluksi itselleni tilaamaani pokkaripakettiin. Teksti on jäänyt julkaisematta, korjaan nyt tilanteen.

Atorox

Mietteitä Atorox-novellikilpailusta

Tällä kertaa lukemani tekstit eivät muodostaneetkaan yhtä kirjaa, vaan kysymyksessä oli 23 Atorox-palkinnosta kilpailevaa novellia.

 

Atorox on nimimerkki Outsiderin (Aarne Haapakoski) 1940-luvulla luoma robottihahmo, joka on antanut nimensä Turun scifi-seuran  vuosittain jakamalle palkinnolle edellisen vuoden parhaasta scifi- tai fantasianovellista. 

Monet Atorox-ehdokkaat ovat jo olleet palkinnoilla jossakin kilpailussa ennen julkaisua, osa on muuten valikoitunut julkaistavaksi. Harrastajat ovat ehdottaneet kilpailuun erikoisen hyvinä pitämiään novelleja, ehdotetuista on mukaan päässyt tavallisesti 20-25 novellia. Valikoima on siis jo alun alkaen kohtalaisen korkeatasoinen.


Tällä kertaa mukana on siis 23 novellia, jotka edustavat fantasiaa, scifia ja kauhua. Itse asiassa kauhukuvasto, aaveet, kummittelu ja sentapaiset ilmiöt ovat varsin vahvasti edustettuina. Ajallisesti novellit sijoittuvat muinaisuudesta tulevaisuuteen, myös nykyaika ja lähihistoria ovat mukana.

Hyvin erilaisia ja erilaisiin aihepiireihin liittyviä novelleja on ymmärrettävästi hyvin vaikea laittaa paremmuusjärjestykseen. On vaikea edes sanoa, pidinko tuosta novellista enemmän kuin tästä toisesta... molemmat voivat olla omassa lajissaan ihan huippua.

Atorox eroaa monista muista kilpailuista siinä, että palkinnosta kisaavat ovat julkaistuja novelleja, joiden kirjoittaja tiedetään (varsinaisissa kirjoituskilpailuissahan tekstit yleensä kilpailevat nimimerkin takana). On kuitenkin vaikea sanoa, vaikuttaako kirjoittajan nimi, sukupuoli tai tunteminen jollakin lailla. Odottaako sitä joltakulta tietynlaista tekstiä, olettaako, että jonkun teksti on ilman muuta erikoisen hyvä -  tietoisesti tuollainen tietenkään ei vaikuta.

Joka tapauksessa olen nyt valintani tehnyt ja sijoittanut novellit jonkilaiseen palkitsemisjärjestykseen. Mieluummin ehkä kuitenkin olisin vain lajitellut tekstit muutamaan eri ryhmään, esim. mainiot, tosi hyvät ja ihan huiput. En paljasta tässä novelleja, jotka sijoitin parhaiksi, mutta ehkä kirjoitan niistä sitten myöhemmin kilpailun ratkettua.  

Outsiderin Atorox-kirjoja ilmestyi kaikkiaan kuusi: Atorox, ihmisten valtias (1947), Atorox kuussa (1947), Atorox Marsissa (1947), Atorox Venuksessa (1947), Atoroxin paluu 2948 (1948),  Atorox Merkuriuksessa (1948).