Murhatutkimuksia 1300-luvulla

Umberto Eco: Ruusun nimi. (Il nome della rosa 1980.) Suom. Aira Buffa.WSOY, 2015 (pokkari). 735 sivua.

Uutinen Umberto Econ kuolemasta muistutti minulle, että olen jo kauan suunnitellut lukevani Ruusun nimen, mutta jostain syystä se vain on jäänyt tekemättä.

Sherlock Holmes ja Watson ... tarkoitan siis fransiskaanimunkki ja entinen inkvisiittori William Baskerville apunaan bediktiininoviisi Adson selvittävät benediktiiniläisluostarissa tapahtuneita murhia. Adson myös kirjaa tapahtumat.

Munkkeja kuolee yksi toisensa jälkeen ja salaisuudet vaikuttavat liittyvän luostarin kirjastoon. Samaan aikaan pitäisi neuvotella sovintoa paavin lähettiläiden ja kerettiläisyydestä syytettyjen munkkiveljeskuntien välille.

Paikoin pitkät latinankieliset lausumat eivät avaudu kunnolla minun latinantaidollani, mulla kyllä tarina etenee, vaikkei joka sanaa ymmärtäisikään. Kirjan lopussa on jonkun verran käännöksiä, mutta eihän niitä kesken lukemisen viitsisi selata.

Tekstiin on jäänyt joitakin ylimääräisiä tavuviivoja satunnaisiin kohtiin. Varsin mitätön asia, mutta joka kerta pysähdyn harmistuneena.

Kirjan tapahtumat ovat mielenkiintoiset itsessäänkin, mutta hienointa kirjassa on 1300-luvun ihmisen ajatusmaailman ja hengellisen varmuuden ja epävarmuuden kuvaus. Ihan liian monissa kirjoissa historiallisessa miljöössä elävä ihminen ajattelee ja toimii ikäänkuin olisi vain siirretty tästä ajasta toiseen aikaan nykyaikaisine ajatuksineen.

Viattomuutta ja laskelmointia

 

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa. (Northanger Abbey, 1818.) Suom. Eila Pennanen. WSOY, 2015.

Olen lukenut Austenia aikaisemmin, mutta tätä en ainakaan muista lukeneeni ennen. Sain kirjan arvosteltavaksi, mikä on aika hauskaa sikäli, että alkuperäisenä teos on julkaistu ensimmäisen kerran melkein kaksisataa vuotta sitten.

Austenin kirjat ovat romanttisia ja säädyllisiä, mutta myös täynnä huumoria. Tässä kirjassa on myös selvää romaanien kliseiden parodiointia. Kirjailija mm. kertoo, ettei mikään Catherinen lapsuudessa viitannut siihen, että hänestä tulisi kirjan sankaritar, koska tämän isä ei ollut hunningolla eikä hänellä ollut taipumusta pitää tyttäriään telkien takana eikä äitikään ollut kuollut Catherinen syntyessä. 

Catherine pääsee perhetuttujen mukana Bathiin, jonne tuohon aikaan mentiin juomaan terveysvesiä ja seurustelemaan. Catherinekin solmii uusia tuttavuuksia ja mm. pääsee vierailemaan oikeassa vanhassa linnassa. Kauhuromantiikan ystävänä Catherine odottaa salakäytäviä ja kummituksia, mutta niiden suhteen linna tuottaa pettymyksen. Muuten vierailussa on kyllä jännitystä. 

Pidin tästä kirjasta, vaikka en sanoisi sitä Jane Austenin parhaaksi. 

 

Joululukemista

Epookkiromantiikkaa

 

Kaari Utrio: Seuraneiti. Amanita, 2014 (pokkariversio). Alkuperäinen 2013.

Olen aika monena jouluna ostanut itselleni joululukemiseksi Kaari Utrion uusimman kirjan, mutta viime jouluna sitä ei tullut tehdyksi. Nyt sain edellisesti pokkariversion, joten ostin sen jouluilokseni, mutta luinkin sen jo vähän etukäteen.

Olen lukenut aika paljon Utrion tuotantoa (ehkä kaikki, mutta sitä en voi vannoa). Ihan yleistyksenä sanoisin, että olen pitänyt erityisesti muinaiseen Suomeen sijoittuvista kirjoista, kun taas ne, joissa matkustetaan ympäri Eurooppaa, eivät jostain syystä ole olleet aivan niin mieleeni. Viime vuosina olen ollut varsin ihastunut Utrion 1800-luvulle sijoittuviin romaaneihin. Erityisiä suoskikkejani ovat Pappilan neidot (1976) ja Rakas Henrietta (1977).

Seuraneidin päähenkilö on Linda, joka on häikäisevä kaunotar, mutta nöyrä, ujo ja lisäksi köyhän kappalaisen tytär. Naiseksi hän on saanut suoraastaan runsaasti koulutusta ja hän hoitaakin kappalaisen kirjanpidon lisäksi myös kirjanpitoa läheisellä ruukilla - palkatta tietenkin. Lähimmäisenrakkauden vuoksi hän vierailee myös ilkeän vanhan tädin seurana ja toisinaan käy hoitamassa sukulaisten lapsia.

Ihanaan Lindaan rakastuu sekä nuori aatelismies että varakas tukkukauppias. Molemmat ovat Lindan lähettyvillä myös Helsingissä, minne Linda kutsutaan sukulaisten seuraneidiksi. Toinen ihailijoista on kaunis, toinen on turvallinen, mutta loppujen lopuksi Linda itse saa tehdä valinnan. Lukija on toki tiennyt jo pitkään, kumman kanssa Linda tulee onnelliseksi.

Seuraneiti on mukava kirja, jonka parissa kyllä viihtyy, vaikka se ei aivan suosikkieni tasolle ylläkään. Mukavaa kuitenkin, että se on nyt omassa hyllyssäni, joten voin palata siihen vielä joskus myöhemminkin.