Statovci: Bolla

Aloitetaanpa sitten mahtavalla kirjalla, jonka lukemista odotin suurella mielihyvällä.

Pajtim Statovci:  Bolla. Otava, 2019.

Pajtim Statovcin Bollasta on ollut kirjastossa pitkä varausjono, mutta lopulta vain sittenkin tuli minun vuoroni lukea kirja.

 Olen pitänyt Statovcin aikaisemmista romaaneista, joten tartuin Bollaan suurin odotuksin enkä pettynyt.

Kirjan päähenkilö on Arsim, joka haaveilee kirjoittamisesta. Arsim on naimisissa ja albaani, mutta kun hän tapaa Milošin, alkaa mahdoton suhde. Arsimin pitäisi pysyä erossa Milošista jo siksikin, että tämä on serbi, mutta se ei ole pahinta. Arsim ei voi olla sellainen kuin haluaisi. Hän on mennyt naimisiin, koska hänen odotettiin niin tekevän ja isä löysi sopivan morsiamen. Muunlaiset toiveet olisivat olleet mahdottomia. 

Kahden miehen suhde on täynnä salailua, kukaan ei saa edes aavistaa mitään. Sille, mitä he merkitsevät toisilleen ja mitä he tekevät keskenään, on olemassa vain pahoja sanoja. Miehet eroavat, kun Arsim joutuu pakenemaan maasta perheineen. Kun olisi mahdollista tavata uudelleen, tilanne on muuttunut paljon.

Statovci on taitava kertoja, joka saa henkilönsä elämään. Minulla ei ole Arsimin elämään kovinkaan paljon samastumiskohteita, mutta silti elin vahvasti hänen mukanaan.

Bolla ei todellakaan ole mikään hyvänmielen kirja, kuten eivät Statovcin muutkaan kirjat. Kysymyksessä on monitahoinen tarina, joka antaa paljon ajattelemisen aihetta. Ja mikä on bolla, sekin selviää kirjasta. 

seksiä ja seikkailua

Artemis Kelosaari: Omenatarha. Helmivyö, 2017.

Artemis Kelosaaren esikoisromaani Omenatarha vie lukijan pois tavallisesta nykymaailmasta, kuvitteelliseen historialliseen Lontooseen. 1900-luvun alku, Belle Epoque eli kaunis aika ei ole ollut ihan niin kaunista kuin nostalgisesti voisi kuvitella.

Omenatarha-nimisen huvilan omistaja on miespuolinen kurtisaani, jota palvotaan mutta myös paheksutaan. Ilman vaikutusvaltaisia asiakkaitaan hän saattaisi hyvinkin päätyä vankilaan.

Poikakotiin kerätyillä katupojilla ei ole ihmisarvoa. Talon "hyväntekijöillä" on omat tarkoitusperänsä tukea toimintaa, ja kunnon poikien tulee alistua kohtaloonsa.

Omenatarha sisältää runsaasti seksiä, monenlaisia ihmiskohtaloita, petosta ja ystävyyttä. Se tuo mieleen sentapaisia suorasukaisen eroottisia teoksia kuin Herra Jackin ihmeellinen huone, O:n tarina tai Justine, toisaalta sukulaisteoksia voisivat olla myös Dickensin Oliver Twist tai Terry Pratchettin Viemärin valtias. Mausteena ripaus seikkailua ja romantiikkaa, ja lopputuloksena on varsin mielenkiintoinen sekoitus.

Vampyyreissakin on homoseksuaaleja

J. R. Ward: Rakastaja - vihdoinkin. (Lover at last, 2013.) Suom. Timo Utterström. Mustan tikarin veljeskunta, osa 11. Basam Books 2013. 640 s.

Kirjastosta osui silmiin tämä ja otin luettavaksi. Sarja on erittäin suosittu ja erityisesti nuorten naislukijoiden suosiossa.

Olen lukenut tätä Wardin "Mustan tikarin veljeskunta" -sarjaa alusta muutaman kirjan verran, kun halusin pysyä vampyyrikirjallisuudessa ajan tasalla. Kirjojen juoni on aika lailla yhtenevä: vampyyriuros tapaa "sen oikean" naaraan, ristiriitojen ja väärinkäsitysten jälkeen he pariutuvat. Keskeisen parin rakkauskuvion rinnalla kulkevat muiden henkilöiden juonikuviot sekä taistelukuvaukset. Seksiä on kuvattu varsin yksityiskohtaisesti.(Joku lehtihaastattelija kysyikin minulta kerran, tunnenko tämän pornovampyyrisarjan.)

Sarja on ollut aika vahvasti heteroseksuaalinen, esimerkiksi vampyyreille tärkeä veren juominen on aina tehtävä vastakkaisesta sukupuolesta. Homoseksuaalisuutteen on sarjassa vihjattu; yksi vampyyriuroksista on ollut (yksipuolisesti) kiinnostunut eräästä miehestä, mutta kun hän kohtaa itselleen sen oikean naisen, tällaiset haaveet unohtuvat. Rakastaja - vihdoinkin -kirjassa pääparina on sitten lopultakin kaksi vampyyriurosta ja sarjaa lukevat nuoret naiset ovat olleet tästä innoissaan.

Kysymyksessä on sarjan yhdestoista teos ja minulta on jäänyt välistä lukematta aika monta. Tapahtumissa ja henkilöissä on viittauksia sarjan aikaisempiin osiin ja lukijan selvästi edellytetään ne tuntevan. Muutaman alkupään kirjan lukeneena pysyin kuitenkin mielestäni kohtalaisesti kärryillä tapahtumista.

Kirjan juoni poikkeaa muista lukemistani sarjan kirjoista siinä, että pääpari on tuntenut toisensa lapsuudesta saakka ja molemmat asuvat veljeskunnan Kartanossa. Molemmat miehet - anteeksi, siis urokset - tietävät rakastavansa toista, mutta esteenä ovat kaikenlaiset väärinymmärrykset. Seksiä kuvataan muutaman sivun verran kerrallaan, loppu on vähän liian siirappinen minun makuuni.

Minulla on mielikuva, että sarjan alkupään kirjoissa jotkut urokset käyttivät toisinaan melko ronskia kieltä, mutta kerronta oli yleiskielistä. Tässä kirjassa ehkä tavoitellaan urosten kitkerää mielenmaisemaa jatkuvilla alatyylisillä ilmauksilla.

Rakkautta ja ennakkoluuloja

Kirjastossa osui käsiin muutamia kirjoja, joista ensimmäiseksi luin tämän:


Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 2: Sairaus. Johnny Kniga, 2013. 300 s.

Usein trilogian keskimmäinen osa on joko vaikea ymmärtää ilman ensimmäistä osaa tai se jää sillä tavalla kesken, että se on selvästi vain viimeisen johdanto. Tämä kirja oli mieluisa yllätys, koska se toimii aivan hyvin itsenäisenä omana teoksenaan. Varmasti siinä on paljonkin viitteitä ensimmäiseen osaan, mutta ei missään kohdassa niin, että se olisi häirinnyt lukemista.
Keskeisinä henkilöinä ovat Rasmus ja Benjamin, kaksi nuorta miestä, joiden kummakin kotona homous jotain outoa, vierasta, luonnotonta ja syntistä. Molemmat ovat yrittäneet kieltää tunteensa ja taipumuksensa siinä onnistumatta.  
Kirja kertoo ajasta, jolloin AIDStuli Ruotsiin. Sairautta nimitettiin mm. homorutoksi ja sairastuneita pidettiin rangaistuksen saaneina ja haluttiin erittää tartuttamasta viattomia. Gardell kirjoittaa sekä kertomusta että tietoiskumaisia kuvauksia aidsiin liittyneestä uutisoinneista ja julkisista keskusteluista.
Sairaus vaikuttaa kaikkien kirjan keskeisten henkilöiden elämään ja ikävä kyllä myös monien kuolemaan. Suosittelen lukemaan.