Ajan kulkua

Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat. (Prawiek i inne czasy, 1996). Suom. Tapani Kärkkäinen. Otava, 2007.

Olga Tokarczuk (s. 29.1.1962) on puolalainen kirjailija ja koulutukseltaan psykologi. Hän on kotimaassaan tunnettu aktivisti, joka on tarttunut myös poliittisesti herkkiin aiheisiin. Tokarczuk sai vuoden 2018 kirjallisuuden Nobel-palkinnon, joka jaettiin vuonna 2019.

Alku on pieni kylä jossakin maailmankaikkeuden keskipisteessä tai Puolan ja Tšekin rajalla. Tapahtumat kulkevat vuodesta 1914 kohti nykyaikaa kylän asukkaiden mukana. Näkökulmat vaihtelevat, kirjassa käsitellään palasen verran monen vakituisen ja tilapäisen asukkaan aikaa, joihin palataan taas myöhemmin. Eräs pitkään mukana kulkeva on Michaƚ , joka noudettiin kotikylästä vuonna 1914 Venäjän armeijaan ja sotaan. Raskaana oleva vaimo Genowefa jäi kotiin odottamaan miestään. Monenlaista kylässä tapahtuu eivätkä asiat aina kulje parempaan suuntaan.    

Kirja on kiinnostava ja sen kuvaamat elämänkohtalot koskettavia, ärsyttäviä, erikoisia ja tavallisia. Katkelmallinen kerronta on sekä haitta että rikkaus. Kirjoittaja paljastaa henkilöistä ja tapahtumista vähän kerrallaan, sitten siirrytään muualle. Lyhyitä lukuja on helppo lukea, mutta toisaalta tarinat joskus tuntuvat katkeavan kesken, eikä kaikkeen enää palata. Ensin oli myös hankala hahmottaa henkilöistä, kuka onkaan kuka.  Kertomuksissa on realismia, sotaa ja kuolemaa, mutta myös tarinoiden ja uskomusten mytologiaa.

   − Kielceä ei ole olemassakaan, ja Wola ja Taszóv kuuluvat Alkuun. Tähän kaikki loppuu.

   Izydor purskahti nauruun ja pyöritti kantapäätään maahan.

   − Mitä sinä höpiset? Monet ihmiset käyvät koko ajan Kielcessä. Minun isänikin käy. Misialle tuotiin huonekaluja Kielcestä. Pawel on käynyt Kielcessä. Minun isoisäni on käynyt Venäjällä.

   − Heistä on vain tuntunut siltä. He lähtevät matkaan, tulevat rajalle ja jähmettyvät paikoilleen. Ehkä he näkevät unta matkoista ja siitä, että Venäjä tai Kielce ovat olemassa. äiti on kerran näyttänyt minulle sellaisia paikalleen jähmettyneitä ihmisiä. He seisoivat Kielcen-tiellä, silmät auki ja kauhea ilme kasvoillaan. Ihan kuin olisivat olleet kuolleita. Sitten jonkun ajan päästä he heräsivät ja menivät takaisin kotiinsa ja pitivät uniaan muistoina. Näin oli. (s. 113−114.)

Ilman Tokarczukin saamaa Nobelin kirjallisuuspalkintoa en olisi varmaankaan tullut tätä kirjaa löytäneeksi. Olen iloinen, että sen löysin, sillä tämä kuuluu kirjoihin, jotka rikastuttavat elämää.

Sotaa ja rakkauttakin Kiinasta

Mo Yan: Punainen durra. Suom. Riina Vuokko. Otava, 2016. 



Guan Moye (s. 17.2.1955), kirjailijanimeltään Mo Yan on kiinalainen kirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2012. Kulttuurivallankumouksen aikaan hän joutui lopettamaan koulun nähden välillä nälkää. Hänen kirjailijanimensä Mo Yan tarkoittaa ’älä puhu’. Hän kirjoittaa osin omien kokemustensakin pohjalta kiinalaisen yhteiskunnan kipukohdista, usein maagisen realismin keinoin. Mo Yan on kirjoittanut yli kaksikymmentä teosta, joita on käännetty yli kymmenelle kielelle. Suomeksi häneltä on julkaistu kolme romaania. Punainen durra sisältää neljä osaa, jotka kertovat elämästä sodan, vihan ja rakkauden täyttämällä kiinalaisella maaseudulla. Kirjan pohjalta on tehty elokuva nimeltä Punainen pelto (1987).

Kirjan kertoja on päähenkilön poika. Päähenkilö on kirjassa lapsi, mutta kertoja käyttää hänestä nimitystä 'isä', mikä ei salli lukijan hetkeksikään unohtaa, että joku kertoo tarinaa. Keskenkasvuinen 'isä' ja hänen isänsä eli 'isoisä' elävät keskellä Japanin-Kiinan sotaa 1937 ja kirjassa kuvataan paljon ja yksityiskohtaisesti sodan raakuutta.

Kertoja kertoo myös isoäitinsä tarinan, tästä hän käyttää nimitystä isoäiti. Fenglian eli isoäiti on 16-vuotias sievä maalaistyttö, jolla on pikkuruiset sidotut jalat. Naapurikylän varakas tislaamonomistaja näkee tytön ja pyytää tätä poikansa puolisoksi. Juorujen mukaan pojalla on spitaali, mutta isä on innoissaan, onhan uusi sukulainen jo luvannut hänelle lahjaksi muulin. Fenglian lähetetään kantotuolissa sulhasen luokse, kuten tapa on. Kotona käydessään Fenglian ei haluaisi palata spitaalisen miehensä luokse, mutta isä intoilee vain muulista, joka hänelle on luvattu.

Punainen durra on kiinnostava kirja, mutta samalla kauhea. Veri, ruumiskasat, koirat, silpominen - kirjassa on paljon hirveyksiä. Jotain siinä kuitenkin on, pakko se oli lukea loppuun.