Tähtifantasiaa: Kuolleiden valssi

 

Ja vielä yksi Tähtifantasiaehdokaskirja: Marko Hautalan Kuolleiden valssi (Tammi). Kysymyksessä ei ole romaani, vaan kymmenen novellin kokoelma. Lopussa ovat jälkisanat, joissa kirjailija avaa novellien taustoja.

Kun bensa loppuu syrjäkulmilla, voi tapahtua mitä vain, kuten novellissa ”Pitkä kuuma kesä”. Seuraavassa novellissa, ”Saurin hiljaisuus”, kuunnellaan yöradiota. Novelli ”Maanalainen Niili” sijoittuu Luxoriin, jossa olen käynyt, mutta onneksi minulle ei osunut kohdalle ihan sellaista kuin novellissa.

”Koskaan ei täyty se kaipuu” on sekä novellin että kadonneen vanhan elokuvan nimi. Novellissa on jonkinlaista puoleensavetävää nostalgiaa. ”Käärmetaajuus”-novellissa soi musiikki ihan korvamadoksi saakka. ”Teurastajan paradigmassa” tilapäisen toimistoapulaisen palkkaaminen ei osu ihan nappiin.

”Morsionsalmi” on vanhan tarina-aihelman onnistunut uusi sovellus. Nettikeskustelu laineilee, kun Välimeren maissa tapahtuu jotain outoa novellissa ”Hänen vihansa päivä”. Kysymys, voiko koira olla liiankin uskollinen, tulee mieleen ”Loki”-novellista. Novellissa ”Varpaat” reppureissajilla on mahdollisuus päästä näkemään jota aivan poikkeuksellista.

Monet tarinat lähtevät liikkuulle tutun oloisesta asetelmasta, mutta sitten tuleekin yllättävä käänne. Henkilökohtaisesti pidin erityisesti novelleista ”Koskaan ei täyty se kaipuu” ja ”Morsionsalmi”. Myös ”Varpaat” oli kiinnostava.

Kauhukirjoittajan opas

Tuoretta verta. Kauhukirjoittajan opas. Toim. Marko Hautala, Anne Leinonen ja Mia Myllymäki. Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat, 2018.


Ostin tämän kirjan Finnconista sekä kiinnostuksen että kannatuksen vuoksi. Kirja jakautuu kahteen osaan, ensimmäisessä osassa käsitellään kauhugenren historiaa ja lajeja, toisessa osassa annetaan käytännön ohjeita. Aivan ensimmäiseksi kirjassa on Marko Hautalan esipuhe.

Osa I: Mitä on kirjoitettu - kauhugenren historia ja lajit

Boris Hurtan ansiokas artikkeli "Näki kauhut kaikkialla. Havaintoja vuosilta 1846-1999" esittelee kotimaista kauhukirjallisuutta 1800-luvulta lähtien. Kauhukirjallisuutta ei aina ole nimitetty kauhuksi ja toisaalta aikanaan kauhistuttavana pidetty teksti voi nykylukijassa herättää huvittuneisuutta.

Markus Harjun artikkeli on nimeltään "Kauhun uusi tuleminen". Harju tarkastelee nimenomaan 2000-luvun kauhutilannetta.

Artemis Kelosaari esittelee erään varsin huonosti tunnetun kauhun osa-alueen artikkelissaan "Ruumiin kauhu - body horror". Kauhu ei aina sijoitukaan kauas tuntemattomaan pimeään, vaan se voi olla omassa ruumissa. Kun omassa tutussa ruumissa on jotain aivan väärää ja vierasta. Groteskit muodonmuutokset, epämuodostumat, loiset,elävältä mätäneminen, ruumiin rajojen hämärtyminen ...

Toinen kauhun osa-alue tulee esitellyksi Jussi K. Niemelän artikkelissa "Lopulta olemme kuitenkin yksin - eksistentiaalinen kauhu". Olet maailman viimeinen ihminen - kaikki muut ovat kadonneet/ muuttuneet muukalaisiksi/ roboteiksi...




Osa II: Tuoretta verta eli miten kauhua kirjoitetaan

Anne Leinosen artikkeli "Elementtejä kauhun rakentamiseksi" antaa konkreettisia rakennuspalikoita tekstin rakentamiseen. Ohjeita voi helposti soveltaa muuhunkin kuin kauhun kirjoittamiseen.

Anders Fagerin "Realistiset peikot" antaa eväitä ja ajattelemisen aihetta uskottavuuden rakentamisesta.

Mia Myllymäen artikkeli "Nuoret, jotka harrastavat seksiä, kuolevat" käsittelee kauhukirjallisuuden kliseitä, miten niitä kannattaa välttää - tai käyttää.

Anne Leinonen käsittelee kansanperinneainesten käyttöä kirjoittamisessa artikkelissaan "Sijattomia sieluja ja vaihdokkaita. Kauhua suomalaisessa kansanperinteessä".

Tiina Raevaaran artikkeli on nimeltään "Kuinka herättää kuolleet - kauhuklassikoiden anti nykykirjailijalle". Raevaara toteaa, että klassikoista ammentamisen suurin vaara on siinä, että lopputolos jää aivan mitättömäksi alkuperäiseen verrattuna, ja jos yhteys on ilmeinen, vertailua kyllä tehdään. Klassikoita kannattaa enemmin käyttää omien ajatusten virikkeenä.

Kirjan viimeinen artikkeli on Marko Hautalan "Kuiskaamisen taito - psykologisen kauhun kirjoittamisesta". Hautala toteaa, että sekä lukija että tekijä tarvitsevat konkretiaa tarinan koossapysymisen takia, mutta varsinainen uhka voi jäädä vihjatuksi. Kun kaikkea ei kerrota, oma mielikuvitus täydentää tarinan. Esimerkkinä on Hautalan teos Kuokkamummo, josta saan vieläkin kylmiä väreitä. Artikkelinsa lopuksi Hautala antaa konkreettisia ohjeita, miten tekstiä saa syntymään.