Japanilaisia tarinoita

Japanilaisia taruja

Vietin kuukauden Japanissa ja kotiin palattuani tartuin taas japanilaisiin kertomuksiin, muinaisiin japanilaisiin tarinoihin.


Vanhan Japanin taruja. Suom. ja toim Elina Harjula & Maarit Vimpeli. Savukeidas, 2013.
Lafcadio Hearn: Kwaidan. Suom. Kai Nieminen.Love kirjat, 1991.
Lafcadio Hearn: Intohimon karma. Suom. Juhani Lompolo. Orienta, 2003.



Kirjamessuilta ostettu Vanhan Japanin taruja on odottanut hyllyssä sopivaa lukuhetkeä. Kwaidanin ostin verkkokaupasta jokin aika sitten ja Intohimon karman lainasin (taas kerran) kirjastosta. Olisin ostanut itselleni omaksi senkin, mutta painos on ilmeisesti loppu.

Kwaidanissa ja Intohimon karmassa on joitakin samoja tarinoita, esimerkiksi kertomus Yuki-Onnasta, luminaisesta. Useimmissa kertomuksissa on jotain selvästi yliluonnollista, usein aaveita, mutta myös monenlaisia henkiä ja muita yliluonnollisia olentoja.

Vanhan Japanin taruissa osa kertomuksista on samantapaisia kuin kahdessa muussa, osa on paremminkin satuja. Jotkut tarinat jatkuvat useassa kertomuksessa, osa on lyhyitä.

Japanilaiset tarinat viehättävät erilaisuudessaan. Kaikki ei aina ole sitä, miltä näyttää, eivätkä kaikki tarinat pääty onnellisesti eikä pahakaan saa aina palkkaansa. Tavallisella ihmisellä ei ole puuttumista yliluonnollisiin asioihin, papit ja oppineet osaavat ehkä selittää ja avustaakin, mutta heilläkään ei ole valtaa yliluonnolliseen. 

                                                                                       

Aboriginaalisatuja

Kuinka kilpikonna sai kilpensä ja muita aborinaalisatuja. Suom. ja toim. Sini Laurén. Savukeidas, 2015.

Ostin tämän kirjan kirjamessuilta. 146-sivuinen kirja sisältää 17 satua tai tarinaa. Monet tarinat kertovat eläimistä, monet ihmisistä, jotka kuuluvat tiettyjen eläinten klaaniin. Luonto on ankaraa ja sukulaiset myös, armoa ei juuri tunneta. Mielenkiintoisia tarinoita, jotka avaavat uusia näkökulmia maailmaan.

Miten kilpikonna sitten sai kilpensä? Kas, se tapahtui niin, että eräässä laaksossa eläimillä alkoi olla puutetta ruoasta. Ne lähettivät ensin kotkan, sitten muita eläimiä yhden toisensa jälkeen etsimään ruokaa, mutta kukaan ei palannut. Todellisuudessa jokainen niistä oli löytänyt ihanan laakson, jossa oli valtavasti ruokaa ja asukkaana vain yksi västäräkki. Västäräkki lupasi, että toisen laakson asukkaat voivat tulla hedelmälliseen laaksoon, jos kotka tai myöhemmin lähetetty eläin voittaisi sen painissa. Västäräkki oli kuitenkin laittanut maahan pystyyn kalan piikkejä, ja kun vastustaja horjahti, se jäi kiinni piikkeihin ja västäräkki nokki sen kuoliaaksi. Lopulta hitaana ja kömpelönä halveksittu kilpikonna lähti matkaan ja löysi saman laakson kuin muutkin. Ennen painia se kuitenkin laittoi itselleen puun kaarnasta rinta- ja selkäpanssarin, joiden avulla se ei jäänyt kiinni piikkeihin. Se sai tapetuksi västäräkin ja johdatti eläimet uuteen laaksoon, mutta siitä lähtien kilpikonnalla on ollut kilpi.

Lukuhaaste: pohjoisia satuja

Miten sumu syntyi ja muita inuiittien ja jupikien taruja. Suomentanut ja kuvittanut Mika Vaaranmaa. Savukeidas, 2013.

Siirryin nyt tarinoihin. Ostin Turun kirjamessuilta useampiakin satu- ja tarinajulkaisuja, joista nyt tartuin ensimmäiseen.

Miten sumu syntyi sisältää 25 tarinaa, joissa on syntytarinoita, pahantahtoista taikuutta, kuolleista heräämistä, eläinpuolisoita ja muuta mielenkiintoista.

Sumun syntymisestä kertovassa tarinassa mies haluaa nähdä ruumiita syövän Vuoren hengen ja antaa haudata itsensä elävältä. Kun Vuoren henki vie ruumiiksi uskomansa miehen luolaansa, mies tappaa Vuoren hengen ja tämän lapset ja lähtee pakoon.
Vuoren hengen ulkona ollut vaimo lähtee miehen perään. Mies nostaa ensin taakseen kukkulat, sitten usuttaa virran tulvimaan. Kun Vuoren hengen vaimo tulee rannalle, mies väittää juoneensa virran tyhjäksi ja päässeensä siten yli. Nainen juo ja juo, kunnes mies huijaa hänet kumartumaan ja katsomaan alas, jolloin hän halkeaa. Ilmoille purkautuva höyry muuttuu sumuksi, jota yhä edelleen leijuu kukkuloilla.

Lukuhaaste, seitsemästoista päivä

Marja-Leena Mikkola: Helmenkantaja. Otava, 2014.

Vuonna 1939 syntynyt Marja-Leena Mikkola on julkaissut 1960-luvulta lähtien aikuisten ja lasten kirjoja, kabareetekstejä, sketsejä ja näytelmiä.

Mikkola on saanut lastenkirjallisuuden valtionpalkinnon kaksi kertaa, vuosina 1978 ja 1985. Mikkolan lastenkirjoista ehkä tunnetuin on vuonna 1977 ilmestynyt Anni Manninen. 

Viime vuosina Mikkola on julkaissut vähemmät, mutta tänä vuonna (2014) ilmestyi saturomaani Helmenkantaja. Kertomuksessa fantasia yhdistyy luonnonsuojeluun. Päähenkilö Reetta kokee fantasiaseikkailun ja on mukana suojelemassa arvokasta vesistöaluetta, joka on ollut uhattuna. 

Reetan seikkailu veden maailmassa tuo mieleen ihanat vanhanaikaiset sadut merenneidoista ja merenkuninkaasta, sellaiset kuin Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut tai Nelma Sibeliuksen sadut.