Kiinnostavaa aavikkofantasiaa

Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki. Gummerus, 2017. 686 s.

Kharras-Dim on kaupunkivaltio keskellä aavikkoa. Yllättäen naapurivaltio Samitša hyökkää Kharras-Dimiin, vastarintaa tekevät surmataan ja muut viedään orjiksi Samitšan kaivoksiin. Kharras-Dimin hallitsijan nuorin tytär Ninette on saanut kasvaa huolettomana, onhan perheessä monta vanhempaa sisarta. Hän on ulkona palatsista hyökkäyksen aikaan, joten hänet otetaan orjien joukkoon tietämättä, että hallitsijaperheen jäsenistä yksi on vielä elossa. Ninetten lapsuuden seikkailukumppaneina ovat olleet ruukuntekijän oppilas Arry, joka myös vangitaan orjaksi ja velhon oppipoika Sulwaen, joka on poissa kaupungista hyökkäyksen tapahtuessa. Uusissa oloissa heistä kukin yrittää selviytyä, miten parhaiten voi.

Ostin tämän kirjan Finnconista ja se on odottanut hyllyssä lukemista. Täytyy sanoa, että kirja ylitti odotukset. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja tapahtumat jännittäviä. Aavikkomaisemaan sijoittuva fantasiamaailma on erilaisuudessaan kiinnostava. Ninetten ja käärmeitten suhde on myös kuvattu luontevasti, käärmeet eivät ole tytön tahdottomia käskyläisiä, vaan kesytettyjä lemmikkejä, eläinystäviä.




 

Kotimaista haltiaseikkailua

Jarkko Tontti: Vedeeran taru. Otava, 2012.

Rajajoki erottaa toisistaan ihmisten maan ja haltiamaan. Joen poikki kulkevalla sillalla partioivat toisella puolen ihmissotilaat, toisella puolen haltiat. Molemmat tietävät toisensa ahneiksi ja petollisiksi. Vedeeraa paheksutaan, koska hänen on nähty puhuvan joen rannassa nuorelle ihmispojalle, mutta tytölle on tapaamisessa selvinnyt, etteivät ainakaan ihan kaikki ihmiset ole pahoja.

Joen keskellä olevalla saarella on maanalainen järvi, jossa elää helmisimpukoita. Saaren omistuksesta päätetään käydä kilpailu, ja Vedeera arvotaan haltioiden edustajaksi. Vedeeran tuntema ihmispoika ilmestyy paikalle ihmisten edustajana. 

Vedeeran taru sai Lasten LukuVarkaus -kirjallisuuspalkinnon vuonna 2013.  

Jarkko Tontti: Vedeera vaarallisilla vesillä. Aviador, 2018. 

Vedeeran tarina sai jatkoa. Nyt Vedeera on saavuttanut täysi-ikäisyyden ja hänet nimitetään mukaan lähetystöön, joka lähtee virallisesti vierailulle ihmisten hallintaan kuuluvaan saarivaltioon. Todellisuudessa matkan tarkoituksena on myös löytää merirosvojen piilopaikka ja suosijat. 

Vedeera-kirjat käsittelevät ennakkoluuloja ja niiden voittamista. Päähenkilö on rohkea haltianeito, joka on valmis haastamaan totutut käsitykset ja oppimaan uutta. Hän saa todeta, ettei maailma ole lainkaan niin mustavalkoinen kuin hänelle on opetettu eivätkä kaikki vanhat tarinatkaan pidä ilman muuta paikkaansa. 

Hauskaa ja mielenkiintoista luettavaa. Olen myös oppinut, että haltioiden kissat näyttävät elävän lähinnä kermalla, mutta nehän eivät olekaan ihan tavallisia kissoja.

Kummaa Etelä-Afrikasta

Lauren Beukes: Zoo City. Eläinten valtakunta. Suom. tytti Viinikainen. Aula & Co, 2016.

Jos teet jotain oikein pahaa, voit huomata saaneesi jatkuvaksi seuralaiseksi jonkin eläimen. Yhden eläin on perhonen tai varpunen, jollakulla toisella voi olla krokotiili. Zinzi Decemberillä on Laiskiainen, jota hän enimmäkseen kantaa selässään, joskus myös isossa kassissa, sillä kovin kaukana toistaan he eivät voi olla. Zinzillä on lahja löytää kadonneita esineitä ja sitä hän tekee työkseen − etsii tavaroita korvausta vastaan. Hän on myös hyvä laatimaan nigerialaiskirjeitä, niitä hän laatii vanhojen huumevelkojensa maksuksi. Itselleen hänelle jää sen verran, että hän pystyy asumaan slummiröttelössä Johannesburgin huonomaineisimmassa osassa.

Zinzi etsii esineitä, ei ihmisiä, mutta hän tekee poikkeuksen ja ryhtyy etsimään kadonnutta teinitähteä. Mukana on rikollisuutta, huumeita ja monenlaista taikuutta, mm. afrikkalaista magiaa sekä hiukan myös eteläafrikkalaista arkipäivää. Ei todellakaan mikään hyvän mielen kirja, mutta todella kiinnostava. Pidin.

Luostarin neito

Maria Turtschaninoff: Maresi. Suom. Marja Kyrö.
Tammi 2014.



Maresi on Finlandia Junior -voittaja 2014 ja kirja vaikuttanut minusta kiinnostavalta, joten tilasin sen verkkokaupasta itselleni. Laitoin kirjan kuitenkin säästöön odottamaan sopivaa lukuhetkeä. Kirja oli jo oikeastaan unohtunut hyllyyn, kun sen taas huomasin ja otin luettavaksi.

Syrjäisellä saarella sijaitseva Punainen luostari on naisten luostari. Miespuoliset kauppiaat ja kalastajat pääsevät vain laiturille, sillä luostari on myös turvapaikka eri puolilta maailmaa saapuneille naisille. Maresi on tullut kaukaa, hän ei edes osannut luostarissa puhuttua kieltä ennen tuloaan. Hänen perheensä näki nälkää, ja Maresi lähetettiin paremman elämän toivossa luostariin. Luostarissa tapahtuu monenlaista ja Maresillekin selviää hänen kutsumuksensa.

Maria Turtschaninoff julkaisi esikoisromaaninsa vuonna 2007. Vuonna 2008 ilmestynyt Arra sai Svenska litteratursällskapet i Finland -palkinnon ja nimettiin Finlandia Junior -ehdokkaaksi. Maresi-teos voitti Svenska Ylen kirjallisuuspalkinnon ja Finlandia Juniorin. Turtschaninoffille on myönnetty myös Svenska kulturfondenin suuri kulttuuripalkinto vuonna 2017 ja Längmanin säätiön palkinto vuonna 2018. Maresi on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle.
Maresi aloittaa Punaisen luostarin kronikoita -sarjan, jossa on tähän saakka julkaistu Naondel (2016) ja seuraava, Maresin voima, ilmestyy ihan lähiaikoina.Täytynee lukea!

Olen kuullut joskus Aboagora-luentosarjassa Turussa Maria Turtschaninoffin mainion esityksen kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta.

Suojassa?

Laura Luotola: Suoja. Kaupungit ja paluu. Iris, 2016. 431 s.

Ostin tämän kirjan Finnconista, nyt otin luettavaksi.

Suojan valtakuntaa hallitsevat kuolemattomat Mahdit, ja kansalaiset ovat tarkassa valvonnassa.   Tiyan Iolqai (tai Tija Jolkai) kuuluu halveksittuihin tvileihin eli omalla kielellään saayequtaihin. Useimmat Tiyanin heimon aikuiset turruttavat itsensä yeralla, mutta Tiyan on selviytyjä, joka yrittää pärjätä itse ja pitää myös huolta ryhmän lapsista. Yhteiskunnan pohjasakkana pidetyllä ryhmällä on kuitenkin ominaisuuksia, joista muut eivät ole tietoisia, eivätkä he oikein itsekään. Jotkut tahot ovat kuitenkin oudon kiinnostuneita tvileistä ja heidän tarinoistaan...

Kyllä minä tästä kirjasta pidin, vaikka varsinkin alussa tuntui, että kaikenlaisia nimityksiä on ihan liikaa. Onneksi pystyn lukemaan niin, ettei minun tarvitse täsmälleen tietää, mikä se paikka tai henkilö tai joku nyt onkaan, kunhan tajuan, että kysymyksessä on paikka, henkilö tai joku, ja luotan siihen, että asia selviää jossain vaiheessa. Runsas nimitysten vyörytys saa tehokkaasti aikaan tavoitellun vieraan maailman tunnun, mutta lukijaa se ei päästä helpolla. Paikoin tuntuu, että kirjailijan ajatus on kulkenut nopeammin kuin kynä, tai sitten lukija muuten vain hämmentyi toisinaan hetkiseksi. Teos ei olekaan ihan omiaan pätkittäiselle lukemiselle; pitkiä taukoja ei kannata pitää, jos haluaa pysyä kunnolla maailmassa kiinni. 

Kiinnostava kirja, joka oli Kuvastaja-palkintoehdokkaanakin vuonna 2017. Teos on Laura Luotolan esikoisteos ja fantasiasarjan avausosa. Varsin paljon juonilankoja jäikin kirjan lopussa auki. Toinen osa ilmestyy tiettävästi ensi vuoden (2019) aikana.

Vanhaa fantasiaa

Friedrich de la Motte Fouqué : Undine. (Undine, 1811.) Suom. V. Hämeen-Anttila.  Nysalor-kustannus, 2016. 

Undiinit eli aallottaret ovat veden hengettäriä, eräänlaisia keijuolentoja länsieurooppalaisessa perinteessä.

Kalastajapariskunta on menettänyt oman lapsensa, mutta ottanut luokseen pikku tytön, joka on tullut heidän ovelleen. Tyttö tekee jatkuvasti kepposia, mutta on kasvatusvanhemmilleen rakas. Hän kasvaa neidoksi eristyneessä kalastajamökissä. Mökkiin osunut ritari rakastuu kauniiseen neitoon. Undine on kuitenkin veden lapsi eikä ihminen, ja häneen vaikuttavat yliluonnollisen maailman lait.

 

Kertomus Undinesta on antanut vaikutteita mm. H. C. Andersenin Pieni merenneito -satuun.