Aino matkustaa kesänviettoon ennestään tuntemattomaan sukulaisperheeseen. Jo matkalla Ainosta tuntuu, että hän on siirtynyt ajassa taaksepäin.
Perillä tunne vahvistuu. Sedän maatilalla ei käytetä koneita, vaan kaikki tehdään käsin. Tila menestyy hyvin, silläsillä sedällä on jauhinkivet, joilla hän jauhaa onnea taloon joka ilta - kunnes kivet särkyvät ja onni näyttää menevän saman tien.
Isännän onni on menossa lopullisesti, kun hän on menettämässä myös vaimonsa, jonka vedenhaltija vetää luokseen. Viime hetkessä löytyy sentään apu ja kaikki kääntyy hyväksi.
Kirja on hienoa lastenfantasiaa (muistaakseni saanut jonkin palkinnonkin). Minua tietysti viehättää erityisesti kauniisti juoneen punottu kansanperinneaines. Jopa kalevalaiset ainekset limittyvät somasti kaikkeen muuhun ilman päälleliimaamisen tuntua. Tämän kirjan antaisin mielelläni nuoren lukijan käteen, mutta kiva lukukokemus se on aikuisellekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti