Jan-Philipp Sendker: Sydämen ääntä ei voi unohtaa. Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi. Gummerus, 2017.Olen nähnyt ihastuneita kommentteja tästä kirjasta ja sitä edeltävästä Sydämenlyönneissä ikuisuus, joten lainasin kirjan kirjastosta, kun sen satuin näkemään.
Kokonaisuutena kirja oli mielenkiintoinen ja mukaansatempaava, vaikka paikoin tuntuikin, että aikaisempi kirja olisi ollut hyvä lukea ensin. Kirja vie lukijan turvalliselle, mutta jännittävälle ja eksoottiselle matkalle aivan toisenlaiseen maailmaan. Ongelman ratkaisun etsiminen suorastaan vaatii käymään oudoissa paikoissa ja tapaamaan vieraita ihmisiä, tilanne on kaikin tavoin aivan erilainen kuin tavallisen turistin kohdalla. Päähenkilöllä Julialla on burmalainen veli, jonka seura mahdollistaa hänelle paljon sellaista, jota kuka tahansa amerikkalaisnainen ei voisi kokea.
Tästä kirjasta näkee, miten vahva on kirjallisuuden (ja mielikuvituksen) voima. Kirjan kerrontatapa ja yksityiskohtaiset kuvaukset antavat vaikutelmaa tositapauksesta, todellisuuspohjaisesta kerronnasta. Tuntuu, että Julia on olemassa ja että hänelle on todella tapahtunut tällaista. Lukija "tuntee" Burman tuoksuineen ja tapoineen kuin olisi itse käynyt siellä. Todellisuudessa kirjoittaja on saksalainen journalisti, eikä tapahtumilla ole todellisuuspohjaa, vaan kaikki on kirjailijan mielikuvitusta.
Kirjan alku muistutti hiukan romantica-lukemistoja, ja olihan yksi kirjan keskeisistä kysymyksistäkin "Miksi sinulla ei ole miestä?" Itsensä etsimisessä taas tuli mieleen Elizabeth Gilbertin Eat, pray and love. Aika samalla tavalla käsitellään minua, minua, minua. Molemmat kirjat antavat kyllä omalla tavallaan paljonkin ajattelemisen aihetta. Kenellekään ei varmaan tee pahaa pysähtyä aina joskus kysymään: Kuka minä oikeastaan olen ja mitä haluan elämältä? Mikä oikeastaan on tärkeää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti