Lukuhaaste, kolmaskymmenes päivä

Lisää myytillisiä tarinoita

Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita, 2013.

Kokoelma alkaa Shimo Suntilan raapaleella eli lyhytnovellilla, jossa on täsmälleen sata sanaa. Tällainen lyhyt muoto pakottaa tiivistämään, eikä se aina toimi. Vuosi tai pari sitten Suntila julkaisi blogissaan raapaleen päivässä, myöhemmin hän on julkaissut raapalekokoelman. Suntilan raapaleet olivat useimmiten erittäin hyviä, niin myös tämän kokoelman avausteksti "Sauna". Raapale tuo sadassa sanassaan lukijan silmien eteen vaikuttavasti kokonaisen tapahtumasarjan. Lyhyenä ja tiiviinä kuvauksena teksti tuo myös mieleen kansanperinteen uskomustarinat, joissa ei niissäkään ole tapana liikoja jaaritella.

Muista novelleista erityisesti jäi mieleen muutama. Anne Leinosen "Ken vainajia muistelee" käsittelee elävien ja kuolleitten välistä rajaa. Aihe on kansantarinoissakin paljon esillä, mutta Leinosen novellissa näkökulma on hiukan erilainen...

Mari Saarion novelli "Holvikirkon kanttorin poika" sisältää  kansanuskomusten aineksia, mutta vie tarinan vielä siitä eteenpäin. Suosikkeihini kuuluu myös Eero Korpisen "Vainajan palmikko", jossa vastakkain ovat ihminen ja yliluonnolliset voimat. Mixu Laurosen vaikuttavan "Aallot"-novellin vaeltava päähenkilö tuo mieleen Sapkowskin noituri Geraltin.

Tarinoista löytyy folkoristin iloksi vainajien lisäksi mm. piruja, paroja ja rajahaltioita. Mielenkiintoinen ja onnistunut kokoelma.

Lukuhaaste, yhdeksäskolmatta päivä

(Kansan)perinteistä jännitystä

Ken vainajia muistelee ja muista myytillisiä tarinoita. Espoon science fiction - ja fantasiaseura ESC ry, 2013.

  Ken vainajia muistelee sisältää esipuheen lisäksi 12 kertomusta, joissa kaikissa on jonkinlaisia yhteyksiä kansanperinteeseen. Kokoelma viittaa kansanperinteen uskomustarinoihin jo nimeltäänkin; Lauri Simonsuuren toimittama uskomustarinoiden kokoelma oli nimeltään Myytillisiä tarinoita (vuodelta 1947).

Alkuperäinen Myytillisiä tarinoita kansipapereineen.

Osa tarinoista on varsin hyviä, lisäksi kirjan kansikuva on hieno.Kirjoitan suosikkinovelleistani lisää myöhemmin.

Lukuhaaste, kahdeksaskolmatta päivä

Lisää pieniä tarinoita

Mooses Mentula: Musta timantti. WSOY, 2011.

Pidin myös Mooses Mentulan novelleista, vaikka monet niistä ovat sävyltään tummia. Elämänmakuisia ne ovat joka tapauksessa.

Tämä ja Miina Supisen Apatosauruksen maa ovat fyysisesti samassa kirjassa yhteisjulkaisuna. Kiva ja toimiva idea. Novellit ovat sen verran erilaisia, että kyllä erottaa, kumpaa puolta on lukemassa.

Lukuhaaste, seitsemäskolmatta päivä

Pieniä tarinoita

Miina Supinen: Apatosauruksen maa. WSOY, 2010.

 

Pidin näistä Miina Supisen pienistä novelleista todella paljon. Novellit ovat lyhyitä ja niistä useimmat sijoittuvat maailmaan, joka on melkein kuin meidän maailmamme, mutta ei ihan. Kaikkea ei selitetä, vaan lukijalle jää vielä pohdittavaa.

Lukuhaaste, kuudeskolmatta päivä

Esihistoriaa...

 

Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani. WSOY, 1984.

Oma kirjani on kahdeksas painos, ensimmäinen suomennos julkaistiin 1981, alkuperäinen kirja ilmestyi 1980. Kirja on kuusiosaisen Maan lapset -sarjan ensimmäinen ja paras.

Olen pitänyt tästä kirjasta ja olen lukenut sen monta kertaa. Edellisestä kerrasta on ainakin kymmenen vuotta, mutta nyt satuin tarttumaan kirjaan, kun se hyllyä järjestäessä osui käteen. Luinkin sen sitten yhdessä yössä melkein loppuun, vasta aamuyöllä laitoin kirjan sivuun.

Lukuhaaste, viideskolmatta päivä

Murha vastaitsenäistyneessä Suomessa

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä. Otava, 2014.

Olen lukenut aikaisemmin Virpi Hämeen-Anttilan tietokirjoja ja myös jonkun romaanin ja olen niistä pitänyt. Pidin myös tästä.

Yön sydän on jäätä on 1920-luvulle sijoittuva dekkari. Päähenkilö Karl Axel Björk on virkamies, joka harrastuksenaan ratkoo rikoksia. Björk on melko kiinnostava hahmo, vaikka joiltakin osin ehkä muistuttaa vähän liikaakin ihailemiaan esikuvia.

1920-luvun miljöö tuo kertomukseen paljon kiinnostavia aineksia ja luinkin kirjaa melkein enemmäm ajankuvauksena kuin dekkarina. Päähenkilö on varsin edistyksellinen, mutta hän tietää sen itse, joten ei ole varsinainen anakronismi... Toki rikosjuonikin on mukana, erikoista murhaa selvitellään.

Tekstissä Hämeen-Anttila käyttää paljon 1920-luvun sanamuotoja ja ilmaisuja, mikä enimmäkseen on suorastaan nautinnollista, mutta joissakin paikoissa vähän töksähtää. Enemmän häiritsee, että henkilöistä käytetään kovin usein se-pronominia myös muussa kuin puheessa ja puheenomaisessa ilmauksessa. 

Vaikuttaa siltä, että Karl Axel Björkin seikkailuja saadaan lukea vielä lisää.Odotan kiinnostuneena.

Lukuhaaste, neljäskolmatta päivä

Kuukauden päästä on jouluaatto! Vaikea päättää, riemuitsisiko vai ahdistuisiko...

Lukuhaasteen kirja edelleen: Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä. Otava, 2014.