Joulunajan lukemista 1: Agatha Christie

Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa, Listerdalen arvoitus, Lordin kuolema, Neiti Marplea ei petetä, Seitsemän kellon salaisuus, Neiti Marple koston jumalattarena

Jouluviikon iltalumisena luin jälleen kerran vanhoja Agatha Christie -dekkareita, joita kaivoin omasta hyllystäni. Yritin poimia sellaisia, joita en olisi ihan lähiaikoina lukenuit, mutta kyllä aika nopeasti juonikuviot alkoivat palautua mieleen.

Näissä on nyt mukana sekä Hercule Poirot -tarinoita (Murha Mesopotamiassa ja Lordin kuolema), neiti Marple -tarinoita (Neiti Marplea ei petetä, Neiti Marple koston jumalattarena), Seitsemän kellon salaisuus, jossa ei esiinny kumpaakaan, sekä novellikokoelma Listerdalen arvoitus, jossa on hiukan jännitystä ja melko lailla romanttisia juonenkäänteitä.


Näitä lukiessa korostui taas kerran kaksijakoinen suhteeni dame Agathaan: vaikka tarinoiden juonet eivät aina ole kovinkaan uskottavia, tarinat etenevät mukavasti ja sujuvasti ja entisajan brittiläisen yläluokan elämä on kuvattu viehattävästi. Kääntöpuoli on juuri tässä brittiläisessä yläluokassa. Ulkomaalaiset ovat epäilyttäviä ja stereotyyppisiä (italialainen kuohuva luonne, juutalaisten mieltymys rahaan ym.) ja alemmat sosiaaliluokat ovat kaikin tavoin "oikeita ihmisiä" alempia, myös älyllisesti ja moraalisesti.

Kuvassa olevista kirjankansista oikeanpuoleiset ovat minun kappaleitani, vasemmanpuoleiset uusintapainoksia, joita nykyään on aika hyvin saatavilla. Kaikesta huolimatta mietin, että pitäisi lopultakin luetteloida omistamani Agatha Christien kirjat ja ehkä hankkia puuttuvia uusintapainoksina. Luullakseni olen kaikki suomeksi julkaistut lukenut, mutta itselläni ei ole ihan kaikkia.

seksiä ja seikkailua

Artemis Kelosaari: Omenatarha. Helmivyö, 2017.

Artemis Kelosaaren esikoisromaani Omenatarha vie lukijan pois tavallisesta nykymaailmasta, kuvitteelliseen historialliseen Lontooseen. 1900-luvun alku, Belle Epoque eli kaunis aika ei ole ollut ihan niin kaunista kuin nostalgisesti voisi kuvitella.

Omenatarha-nimisen huvilan omistaja on miespuolinen kurtisaani, jota palvotaan mutta myös paheksutaan. Ilman vaikutusvaltaisia asiakkaitaan hän saattaisi hyvinkin päätyä vankilaan.

Poikakotiin kerätyillä katupojilla ei ole ihmisarvoa. Talon "hyväntekijöillä" on omat tarkoitusperänsä tukea toimintaa, ja kunnon poikien tulee alistua kohtaloonsa.

Omenatarha sisältää runsaasti seksiä, monenlaisia ihmiskohtaloita, petosta ja ystävyyttä. Se tuo mieleen sentapaisia suorasukaisen eroottisia teoksia kuin Herra Jackin ihmeellinen huone, O:n tarina tai Justine, toisaalta sukulaisteoksia voisivat olla myös Dickensin Oliver Twist tai Terry Pratchettin Viemärin valtias. Mausteena ripaus seikkailua ja romantiikkaa, ja lopputuloksena on varsin mielenkiintoinen sekoitus.

Paavo aloittaa koulun

Eve Hietamies: Hammaskeiju. Otava, 2017.       

Kirjaston Jokeri-hyllystä tämäkin.  Olen joskus kauan sitten lukenut sarjan ensimmäisen osan, Yösyötön,  mutta en ole mitenkään palavasti kaivannut sille jatkoa.

Hammaskeiju on sujuvasti kerrottu ja uskottavakin tarina yksinhuoltajaperhen arjesta, kun lapsi aloittaa koulunkäynnin. Välillä vähän nauratti, välillä suretti, sellaista elämä on. Kehitysvammaisten asema ja monet lapsiperheen elämän kiemurat herättivät ajatuksia.  Jos olisin lukenut edellisen osan Tarhapäivä, olisin ehkä muistanut sivuhenkilöistä jotain, mutta luullakseni mitään kovin oleellista en silti menettänyt.

Ymmärrän tämän sarjan suosion ja luulen, että olisin itsekin pitänyt siitä kovasti toisessa elämänvaiheessa; nyt se jäi vain satunnaiseksi iltalukemiseksi. 

tavisaatelisromantiikkaa

Tuija Lehtinen: Sumulaakson kartano. Otava, 2017.

Odotin huumorilla höystettyä leppoisaa romantiikkaa, mutta kirja olikin astetta "nykyaikaisempi",  sänkyyn mentiin railakkaasti baari-iltojen jälkeen.
Päähenkilö kuuluu aatelissukuun, ja kaiken lisäksi erittäin varakkaaseen sukuun. En ole kovin paljon nykyaatelisiin perehtynyt, joten en pysty sanomaan, onko kirjassa kuvatun kaltaisia asenteita ja käytäntöjä vielä oikeasti olemassa kureliiveineen ja aatelisen puolison etsimisineen.
Nappasin kirjan kirjaston Jokeri-hyllystä rentouttavaksi iltalukemiseksi, ja kyllä se sellaisena menetteli. Tuija Lehtinen kirjoittaa vetävästi, eikä mieleen tullut jättää kirjaa kesken, vaikka se aivan odotuksenmukainen ollutkaan. Loppu oli siinä mielessä pettymys, että se petasi selvästi sarjan seuraavaa osaa.

Älä koskaan ikinä muutu

Seija Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa. Gummerus, 2017.

Tästä kirjasta on puhuttu paljon, joten tartuin siihen, kun kirjaston jokerihyllyssä se oli saatavana.

Kertojan mies, aviopuoliso, ilmoittaa kymmenen aviovuoden jälkeen halunneensa aina olla nainen. Kertoja kokee menettävänsä ihmisen, jota rakasti. Hän myös tuntee tulleensa petetyksi, kun puoliso ei olekaan se, millaiseksi hän on luullut. Olisiko naisen pitänyt tietää, vaistota? Mikä avioliitossa oli totta, mikä jotain muuta? Etsikö aviomies liitosta vain omaa naiseuttaan?

Kirja käsittelee tilannetta nimenomaan ja vain aviovaimon näkökulmasta. Tuttu ihminen lakkaa olemasta, tilalle tulee joku muu. Samalla koko elämä muuttuu. Vaimo ei osaa eikä oikein haluakaan olla tukena muutoksessa, vaan hän haluaisi kaiken pysyvän ennallaan.

Kirjaa on ihailtu ja paheksuttu, siihen on tartuttu raflaavan aiheen ansiosta, pohjautuuhan se kirjoittajan omaan kokemukseen. Ihailussa puhutaan kielestä, teoksen rakenteesta, Kristoffer Kolumbuksesta ja kirjoittajan rohkeudesta. Paheksuvassa kritiikissä taas todetaan, että kirja käsittelee vain aviovaimoa, joka tuskittelee omaa menetystään ja transihminen jätetään yksin vaikeuksineen.

Minut kirja jätti loppujen lopuksi aika kylmäksi. En oikein osannut samastua vaimoon, joka hautaa miehensä paitoja perunapeltoon, vaikka tavallaan vähän ymmärränkin häntä.

Rikoksia 1920-luvun Helsingissä

Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa. Otava, 2016.



  Kuka kuolleista palaa on Virpi Hämeen-Anttilan 1920-luvun Helsinkiin sijoittuvan dekkarisarjan kolmas osa. Päähenkilö Karl Axel Björk on valtionhallinnon virkamies, joka valmistelee historia-aiheista väitöskirjaa ja tutkii rikoksia.

Björk on sävykäs päähenkilö, jolla on vahvat ihanteet ja pyrkimykset. Hän valitsee vaatteensa huolella ja pyrkii käyttäytymään sopivalla tavalla ja toimimaan oikein. Häntä kuitenkin kiehtoo myös valepukuun pukeutuminen  ja alamaailman joukossa liikkuminen. Björk on miellyttävän inhimillinen ilman supersankarielkeitä; toisaalta hän käyttäytyy pitkälti aikansa ihanteiden ja mallien mukaisesti.

Kuka kuolleista palaa -teoksessa tapahtuu tuhopolttoja. Erääseen tuhopolttoon liittyy kuollut mies ja avonainen kassakaappi, jossa olisi pitänyt olla huomattava summa rahaa. Björk kiinnostuu tietenkin tapauksesta. Hänellä on kuitenkin myös henkilökohtaisia huolia: rakkausasioissa on ongelmia ja kaiken lisäksi Siperiassa matkustellut isä palaa elävänä kotiin kaikkien odotusten vastaisesti.

Tämä on kiehtova kirjasarja, joka lumoaa erityisesti huolellisesti tehdyllä ajankuvauksella. Sarjan neljäs osa, Koston kukat, on jo ilmestynyt.

Oopperaa Venetsiassa

Donna Leon: Tuntematon ihailija. Suom. Kaijamari Sivill. Otava, 2017.

Sinnikäs ihailija piinaa oopperalaulajaa, Guido Brunetti selvittää asiaa.

Nautin tavattomasti ensimmäisistä Guido Brunetti -kirjoista ja ahmin aina uuden heti kun sain sen käsiini. Sittemmin vähän kyllästyin ja muutama on jäänyt välistä lukematta. Sen huomasi tätä lukiessa, kun viitattiin vanhempiin asioihin, jotka todennäköisesti ovat tapahtuneet jossain aikaisemmassa kirjassa. Ei kuitenkaan lukemista kauheasti haitannut.

Tuntematon ihailija on aika mukaansatempaava kirja, jossa ei kauheasti vatvota takavuosien verovilppejä tai muita vauraiden tehtaanomistajien väärinkäytöksiä (jossakin aikaisemmassa Guido Brunetti -kirjassa  olin seota henkilöissä, kun mukana oli niin paljon näitä "kunniallisia hämärähemmoja"). Tiedän, että jotkut oikein rakastavat Brunetti-kirjojen ruokakuvauksia (ruokaohjeista on oma kirjakin olemassa), mutta minua Paolan jatkuva ruoanlaitto aikaisemmissa kirjoissa välillä jo ärsytti. Kyllähän tässäkin kirjassa syödään, mutta ei niin häiritsevässä määrin (tai sitten paneuduin muuhun juoneen enkä huomannut). Juoni oli aika yksinkertainen ja konstailematon, lisänä tietenkin poliisilaitoksen omat henkilöstökiemurat.

Siis yhteenvetona: pidin kirjasta, yhdellä kertaa sen luin loppuun, kun en malttanut laittaa pois odottamaan seuraavaa iltaa. Luultavasti otan kirjastosta jonkun aikaisemmin lukematta jääneen Brunetti-kirjan, jos silmiin osuu.