Joulunajan lukemista 3: Nokisen tomumajan arvoitus

 

Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus. Bazar, 2017.

Flavia de Luce on hurmaava tuttavuus, joten kysyttäessä esitin toiveen saada tämän uusimman joululahjaksi. Kirja olikin sitten mieluisa jouluyön lukukokemus.

Sarja sijoittuu 1950-luvulle, ja päähenkilö Flavia de Luce on tässä kirjassa kaksitoistavuotias. Hänet on lähetetty meren yli Kanadaan samaan oppilaitokseen, jota hänen äitinsäkin on käynyt. Ruumis löytyy heti ensimmäisenä yönä, mutta koulunkäynti rajoittaa Flavian mahdollisuuksia murhatutkimuksiin. Onneksi kemianopettajana on nainen, jota on epäilty miehensä myrkyttämisestä, siis Flavialle mitä kiinnostavin tuttavuus.

Flavian seikkailut ovat mielenkiintoista luettavaa ja Flaviassa on paljon sellaista, joka saa samastumaan tytön ajatuksiin (tosin ei aivan kaikkiin!). Kirjasarjan taustalla oleva iso salainen kuvio on vielä aika epämääräinen, enkä kaikilta osin oikein pidä kirjailijan ratkaisuista (jos ne johtavat sellaisiin asioihin kuin arvelen). Seuraava osa, Kolmasti naukui kirjava kissa, ilmestyy suomeksi maaliskuussa 2018. Ilman muuta lukulistalla.

Joulunajan lukemista 2: Väärän kissan päivä.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä. Atena, 2017.

Äiti on kuollut hoitokodissa, mutta näyttääkin heräävän henkiin ja karkaa omille teilleen. Poika lähtee etsimään äitiä kaupungista, jossa parhaillaan vietetään suurta karnevaalia ja joka paikka on täynnä ihmisiä. Äidin löytäminen nopeasti on kuitenkin hyvin tärkeää, kysymys on elämästä ja kuolemasta.Lehdistö odottaa  suuria paljastuksia, mutta äidin löytäminen on tärkeämpää.

Muistaminen, kertominen, tietäminen... Mitä on oikeasti tapahtunut? Haihtuvatko tapahtumat, jos dementikko ei enää muista? Voiko saman asian muistaa monella eri tavalla? Voiko läheisenkään ihmisen tuntea ihan todella? Miksi joka paikassa on kissoja?

Väärän kissan päivä sisältää muistelua, mieliin palauttamista, historiaa, etsintää ja  takaa-ajoa.  Kirja on aika onnistunut sekoitus monenlaisia aineksia. Loppuun mahtui vielä yllätyksiäkin. Niistä osan olisi ehkä voinut arvata, jos olisi ollut kyllin tarkkaavainen. Kirjassa on paljon sellaista, mikä jää kiinnostavasti kutkuttelemaan mieleen.

Joulunajan lukemista 1: Agatha Christie

Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa, Listerdalen arvoitus, Lordin kuolema, Neiti Marplea ei petetä, Seitsemän kellon salaisuus, Neiti Marple koston jumalattarena

Jouluviikon iltalumisena luin jälleen kerran vanhoja Agatha Christie -dekkareita, joita kaivoin omasta hyllystäni. Yritin poimia sellaisia, joita en olisi ihan lähiaikoina lukenuit, mutta kyllä aika nopeasti juonikuviot alkoivat palautua mieleen.

Näissä on nyt mukana sekä Hercule Poirot -tarinoita (Murha Mesopotamiassa ja Lordin kuolema), neiti Marple -tarinoita (Neiti Marplea ei petetä, Neiti Marple koston jumalattarena), Seitsemän kellon salaisuus, jossa ei esiinny kumpaakaan, sekä novellikokoelma Listerdalen arvoitus, jossa on hiukan jännitystä ja melko lailla romanttisia juonenkäänteitä.


Näitä lukiessa korostui taas kerran kaksijakoinen suhteeni dame Agathaan: vaikka tarinoiden juonet eivät aina ole kovinkaan uskottavia, tarinat etenevät mukavasti ja sujuvasti ja entisajan brittiläisen yläluokan elämä on kuvattu viehattävästi. Kääntöpuoli on juuri tässä brittiläisessä yläluokassa. Ulkomaalaiset ovat epäilyttäviä ja stereotyyppisiä (italialainen kuohuva luonne, juutalaisten mieltymys rahaan ym.) ja alemmat sosiaaliluokat ovat kaikin tavoin "oikeita ihmisiä" alempia, myös älyllisesti ja moraalisesti.

Kuvassa olevista kirjankansista oikeanpuoleiset ovat minun kappaleitani, vasemmanpuoleiset uusintapainoksia, joita nykyään on aika hyvin saatavilla. Kaikesta huolimatta mietin, että pitäisi lopultakin luetteloida omistamani Agatha Christien kirjat ja ehkä hankkia puuttuvia uusintapainoksina. Luullakseni olen kaikki suomeksi julkaistut lukenut, mutta itselläni ei ole ihan kaikkia.

seksiä ja seikkailua

Artemis Kelosaari: Omenatarha. Helmivyö, 2017.

Artemis Kelosaaren esikoisromaani Omenatarha vie lukijan pois tavallisesta nykymaailmasta, kuvitteelliseen historialliseen Lontooseen. 1900-luvun alku, Belle Epoque eli kaunis aika ei ole ollut ihan niin kaunista kuin nostalgisesti voisi kuvitella.

Omenatarha-nimisen huvilan omistaja on miespuolinen kurtisaani, jota palvotaan mutta myös paheksutaan. Ilman vaikutusvaltaisia asiakkaitaan hän saattaisi hyvinkin päätyä vankilaan.

Poikakotiin kerätyillä katupojilla ei ole ihmisarvoa. Talon "hyväntekijöillä" on omat tarkoitusperänsä tukea toimintaa, ja kunnon poikien tulee alistua kohtaloonsa.

Omenatarha sisältää runsaasti seksiä, monenlaisia ihmiskohtaloita, petosta ja ystävyyttä. Se tuo mieleen sentapaisia suorasukaisen eroottisia teoksia kuin Herra Jackin ihmeellinen huone, O:n tarina tai Justine, toisaalta sukulaisteoksia voisivat olla myös Dickensin Oliver Twist tai Terry Pratchettin Viemärin valtias. Mausteena ripaus seikkailua ja romantiikkaa, ja lopputuloksena on varsin mielenkiintoinen sekoitus.

Paavo aloittaa koulun

Eve Hietamies: Hammaskeiju. Otava, 2017.       

Kirjaston Jokeri-hyllystä tämäkin.  Olen joskus kauan sitten lukenut sarjan ensimmäisen osan, Yösyötön,  mutta en ole mitenkään palavasti kaivannut sille jatkoa.

Hammaskeiju on sujuvasti kerrottu ja uskottavakin tarina yksinhuoltajaperhen arjesta, kun lapsi aloittaa koulunkäynnin. Välillä vähän nauratti, välillä suretti, sellaista elämä on. Kehitysvammaisten asema ja monet lapsiperheen elämän kiemurat herättivät ajatuksia.  Jos olisin lukenut edellisen osan Tarhapäivä, olisin ehkä muistanut sivuhenkilöistä jotain, mutta luullakseni mitään kovin oleellista en silti menettänyt.

Ymmärrän tämän sarjan suosion ja luulen, että olisin itsekin pitänyt siitä kovasti toisessa elämänvaiheessa; nyt se jäi vain satunnaiseksi iltalukemiseksi. 

tavisaatelisromantiikkaa

Tuija Lehtinen: Sumulaakson kartano. Otava, 2017.

Odotin huumorilla höystettyä leppoisaa romantiikkaa, mutta kirja olikin astetta "nykyaikaisempi",  sänkyyn mentiin railakkaasti baari-iltojen jälkeen.
Päähenkilö kuuluu aatelissukuun, ja kaiken lisäksi erittäin varakkaaseen sukuun. En ole kovin paljon nykyaatelisiin perehtynyt, joten en pysty sanomaan, onko kirjassa kuvatun kaltaisia asenteita ja käytäntöjä vielä oikeasti olemassa kureliiveineen ja aatelisen puolison etsimisineen.
Nappasin kirjan kirjaston Jokeri-hyllystä rentouttavaksi iltalukemiseksi, ja kyllä se sellaisena menetteli. Tuija Lehtinen kirjoittaa vetävästi, eikä mieleen tullut jättää kirjaa kesken, vaikka se aivan odotuksenmukainen ollutkaan. Loppu oli siinä mielessä pettymys, että se petasi selvästi sarjan seuraavaa osaa.

Älä koskaan ikinä muutu

Seija Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa. Gummerus, 2017.

Tästä kirjasta on puhuttu paljon, joten tartuin siihen, kun kirjaston jokerihyllyssä se oli saatavana.

Kertojan mies, aviopuoliso, ilmoittaa kymmenen aviovuoden jälkeen halunneensa aina olla nainen. Kertoja kokee menettävänsä ihmisen, jota rakasti. Hän myös tuntee tulleensa petetyksi, kun puoliso ei olekaan se, millaiseksi hän on luullut. Olisiko naisen pitänyt tietää, vaistota? Mikä avioliitossa oli totta, mikä jotain muuta? Etsikö aviomies liitosta vain omaa naiseuttaan?

Kirja käsittelee tilannetta nimenomaan ja vain aviovaimon näkökulmasta. Tuttu ihminen lakkaa olemasta, tilalle tulee joku muu. Samalla koko elämä muuttuu. Vaimo ei osaa eikä oikein haluakaan olla tukena muutoksessa, vaan hän haluaisi kaiken pysyvän ennallaan.

Kirjaa on ihailtu ja paheksuttu, siihen on tartuttu raflaavan aiheen ansiosta, pohjautuuhan se kirjoittajan omaan kokemukseen. Ihailussa puhutaan kielestä, teoksen rakenteesta, Kristoffer Kolumbuksesta ja kirjoittajan rohkeudesta. Paheksuvassa kritiikissä taas todetaan, että kirja käsittelee vain aviovaimoa, joka tuskittelee omaa menetystään ja transihminen jätetään yksin vaikeuksineen.

Minut kirja jätti loppujen lopuksi aika kylmäksi. En oikein osannut samastua vaimoon, joka hautaa miehensä paitoja perunapeltoon, vaikka tavallaan vähän ymmärränkin häntä.