Ihmissusia, peikkoja ja enkeleitä

Viikonloppu on kulunut kirjamessuilla. Perjantaina oli kokouksia ja jäsentapaamisia, sunnuntaina oma esiintyminen, osallistuminen  Kuun pimeä puoli -kirjasta käytyyn keskustelutilaisuuteen. Keskustelu oli rentoa ja mukavaa. Pelkäsin vähän etukäteen, että intoudun oikein luennoimaan kansanperinteestä, mutta ei sentään niin käynyt. Kirjamessuilla hypistelin sekä uusia että vanhoja kirjoja, mutta kumma kyllä en ostanut yhtään ainoaa kirjaa. Muutamia teki kyllä mieli... Molempina kirjamessupäivinä myös törmäsin sattumalta tuttuihin, mikä on aina mukavaa. Toisaalta pakollista ohjelmaa oli niin paljon, etten ehtinyt käydä kuuntelemassa eri lavoilla käytyjä keskusteluja kuin ohimennen.

Ihmissusien innoittamana liitän tähän muutamia kanasanperinteen olentoihin liittyvistä kirjoista tekemiäni arvioita.

Susia ja ihmisiä

Jenny Kangasvuon Sudenveri-teos liittyy osaltaan juuri nyt suuressa suosiossa olevaan vampyyri- ja ihmissusibuumiin, mutta ei todellakaan ole aivan tavanomaisinta ihmissusikirjallisuutta. Kangasvuon ihmissudet eivät muutu ihmisistä susiksi täysikuulla ja hiivi raatelemassa viattomia kyläläisiä. Kysymyksessä ei myöskään ole paranormaalin romanssin lajityyppiin kuuluva teos, vaikka ihmissuden ja ihmisen rakkaustarina onkin mukana.

Korhosen sukua johtaa matriarkka Martta. Hän on aikoinaan uhrannut suvun hyväksi yksityiselämänsä ja avioliittonsa, koska jonkun piti huolehtia asioista. Martta tietää aina, mikä on parasta. Parasta on tietenkin se, mikä on suvun parhaaksi, siis mikä on varminta ja turvallisinta. Sekä erilaisuus että toisin tekeminen ovat vaarallisia asioita, ja ennen pitkää sen huomaavat suvun jäsenistä nekin, jotka ovat yrittäneet kapinoida.

Hanna on lapsesta saakka kokenut erilaisuutensa raskaana. Martta puolestaan on tehnyt päätöksiä Hannan elämästä, koska hän tietää, miten asioiden pitää olla. Martta on kuohuksissaan, kun Hanna jättää suvun ja aloittaa uuden elämän Varga-nimisenä taiteilijana kaukana kotiseudultaan. Kun sitten vielä Martan hoivissa ollut epämuotoinen nuori poika karkaa Vargan luokse kieltäytyen Martan suunnitelmista, konflikti on valmis.

Suku on Sudenveressä sekä vaativa ja rajoittava tekijä että turvan, suojan ja rauhan lähde. Vieraiden kanssa on oltava varuillaan, mutta sukulaisten kesken ei tarvitse piilotella, vaan jokainen saa olla oma itsensä ainakin tiettyjen rajoitusten puitteissa. Jokainen on kuitenkin myös vastuussa tekemisistään suvulle. Jos yksi tekee virheen, voivat kaikki joutua kärsimään. Erityisesti Martta on valmis antamaan kaikkensa suvun hyväksi ja hän edellyttää sitä myös muilta.

Sen lisäksi, että Sudenveri kuvaa suvun ja yksilön etujen ristiriitaa, se sisältää hienoja oivalluksia suden ja ihmisen elämän yhteensovittamisesta, esimerkiksi vanhenemisesta. Ihmissusi on susimuodossaan tavallisen suden tavoin elävä susi, joka metsästää ja hoitaa pentujaan. Sen verran ihmisen tietoisuutta sillä toki on, että se pystyy tarvittaessa palaamaan ihmismuotoon. Molemmissa muodoissaan ihmissusi joutuu pelkäämään, ihmismuodossa paljastumista ja sutena yleistä susivihaa.

Jenny Kangasvuon Sudenveri- käsikirjoitus palkittiin kunniamaininnalla kustannusosakeyhtiö Teoksen vuosina 2010−2011 järjestämässä fantasia- ja scifiromaanien kirjoituskilpailussa, johon osallistui yli 350 tekstiä.

(Julkaistu Onnimannissa 2/2013.)

Onko peikkoja olemassa?

Stefan Spjut: Staalo (Stallo, 2012). Suom. Taina Rönkkö. Like, 2013. 722 sivua.

Staalo on pohjoisen kansanperinteen peikkomainen olento, joka usein kuvataan jättiläismäisen kookkaaksi ja ihmisille vaaralliseksi. Stefan Spjut puolestaan on ruotsalainen kirjailija, toimittaja ja kirjallisuuskriitikko. Staalo on hänen toinen romaaninsa (ensimmäistä, vuonna 2008 ilmestynyttä Fiskarens garn ei ole suomennettu), Staalo on saanut erittäin kiinnostuneen vastaanoton, kirja on myyty viiteentoista maahan ja elokuvakin on suunnitteilla.

Susso Myrénin isoisä oli aikoinaan luontovalokuvia ottaessaan nähnyt oudon olennon ja saanut siitä epäselvän kuvankin. Hän oli yrittänyt selvittää olennon alkuperää siinä onnistumatta. Aikuisena Susso jatkoi yritystä tekemällä peikko-sivuston, johon hän keräsi mahdollisesti aiheeseen liittyviä havaintoja. Hän saa yhteydenoton naiselta, joka uskoo nähneensä peikon, ja vähän myöhemmin alkaa näyttää siltä, että peikot ovat jollakin lailla yhteydessä useisiin selvittämättömiin lasten katoamistapauksiin.

Vaikuttaa siltä, että metsissä todellakin elää jonkinlainen taruolento. Ehkä kansantarinoiden kuvaukset pohjautuvat sittenkin ihmisten aitoihin kokemuksiin. Tässä vaiheessa mieleen nousevat etsimättä Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, jossa suomalaismetsissä asuu peikkoja, ja John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen, jossa vampyyrit ovat todellisia. Mutta Spjut menee vielä pitemmälle: ehkä kansantarinoiden kertojat kuvaavat sitä, mitä luulevat nähneensä, mutta siinä ei ole läheskään koko totuus.

Staalo on kiinnostava kirja, tosin pieni tiivistys olisi voinut tehdä sille hyvää. Viime hetken pelastumiset tuntuvat usein aika keinotekoisilta, mutta tietenkin olisi ollut lukijalle melkoinen pettymys, jos olisi käynyt toisin. Erityisesti minua miellytti se, että vaikka kirjan lopussa monet asiat valkenivatkin, ei selitetty puhki ihan kaikkea, vaan muutamat asiat saivat säilyttää hiukan salaperäisyyttään.

(Julkaistu Onnimannissa 3/2013.)

Ja tutkimustietoa:

Peikkoja, varsågoda!

Henriksson, Blanka 2012: Trollen och vi. Folkliga föreställningar i Svenskfinland. Scriptum, Vasa. 86 sivua.

Blanka Henriksson on tarkastellut suomenruotsalaisia mielikuvia peikoista uskomustarinoiden ja kansanuskomusten, satujen ja sanontojen valossa. Trollen och vi -teoksen aineisto on peräisin Varsinais-Suomen, Uudenmaan, Ahvenanmaan ja Pohjanmaan ruotsinkielisiltä alueilta. Aineisto on arkistoituna Svenska litteraratursällskapetin arkistoon ja Åbo Akademin folkloristisiin kokoelmiin. Jonkun verran Henrikssonin käyttämää aineistoa on myös painettu 1900-luvun alkupuolelta lähtien, tärkeimpänä Finlands svenska folkdiktning -sarja.

Henriksson aloittaa kertomalla yliluonnollisia aineksia sisältävistä kansankertomuksista. Uskomustarina (sägen) on kertomus, joka kiinnittyy jollakin lailla kertojien ja kuulijoiden todellisuuteen. Sen päähenkilöt ovat tavallisia ihmisiä, joille vain on sattunut jotain tavallisesta poikkeavaa. Satu (saga) sen sijaan kertoo fantasiapitoisista tapahtumista satumaailmoissa, joissa voidaan tavata prinssejä ja prinsessoja. Uskomustarina voisi olla totta, kun taas satua ei ole tarkoitus ottaa todesta, mikä kerrotaan kuulijoille esimerkiksi konventionaalisen alun tai loputuksen avulla.

Henriksson muistuttaa, ettei ole syytä olettaa, että tarinoiden kertojat olisivat ilman muuta uskoneet kertomansa tarinat todeksi. Huolimatta siitä, että tarinat sijoittuvat tavalliseen maailmaan ja päähenkilöt voivat olla tuttuja ihmisiä, kertojat ja kuulijat ovat voineet epäillä tarinoiden todenperäisyyttä. Yliluonnolliseen uskomisessa on menneisyydessäkin ollut aste-eroja varmasta uskosta täydelliseen kiistämiseen saakka. Tarina voi silti olla mielenkiintoinen ja kertomisen arvoinen, vaikka sen todenperäisyyteen ei täysin uskoisikaan.


Metsien ihmisiä
Kansantarinoissa ja -uskomuksissa esiintyvät peikot voivat olla monenlaisia. Osassa tarinoita peikot ovat melkein kuin ihmisiä, joissakin tarinoissa taas peikot ovat selvästi vaarallisia olentoja, joilta täytyy osata suojautua. Satujen peikot puolestaan ovat ilkeitä, mutta helposti narrattavia. Henriksson käsittelee myös peikkoihin liittyviä sanontoja, joita edelleen käytetään ja joita ruotsinkielessä on selvästi enemmän kuin suomessa.

Nykyihminen kuvittelee peikot ulkonäöltään selvästi ihmisistä erottuviksi. Nykyiset suomenruotsalaiset peikkomielikuvat ovat kuitenkin pitkälti peräisin peikkosatujen kuvituksesta, erityisesti John Bauerin 1900-luvun alussa piirtämistä suurista ja groteskeista, pitkänenäisistä ja karvaisista olennoista. Kansantarinoissa peikot eivät läheskään aina ole näin selvästi erilaisia kuin ihmiset. Monissa vanhoissa tarinoissa ihminen ei heti edes tiedä olevansa tekemisissä peikkojen kanssa. Tarinoiden peikot muistuttavat ihmistä, mutta eivät käyttäydy ja toimi kuten ihminen: metsässä nähdyillä peikoilla voi olla yllään hienot juhlavaatteet, joissa ihminen ei liikkuisi maastossa tai naispuolinen peikko voi kammata metsässä hiuksiaan, mitä ihmisnainen ei tekisi julkisesti. Tarinoissa peikot elivät ihmisten läheisyydessä ihmisten tapaan, menivät naimisiin, saivat lapsia, hoitivat karjaa ja jäljittelivät monin tavoin ihmisten elämäntapoja. Ihmisten näkökulmasta niissä oli kuitenkin jotain poikkeavaa ja erikoista, joka osoitti, ettei kysymyksessä voinut olla ihminen.

Tarinoiden peikot saattoivat olla myös vaarallisia. Ne saattoivat houkutella tai ryöstää ihmisiä mukaansa. Peikkojen asumuksissa näytti olevan ylellistä ja yltäkylläistä. Herkulliselta vaikuttava ruoka osoittautui kuitenkin vastenmieliseksi, jos luki ruokarukouksen ja näki, mitä todellisuudessa oli tarjolla. Usein ihmiset vapautuvat lopulta peikkojen vallasta, mutta kaikki eivät koskaan palanneet, ja toisinaan peikkojen luota pois päässeet eivät koskaan henkisesti selvinneet kokemastaan. Peikot veivät myös ihmisten karjaa, vaihtoivat lapsia ja eksyttivät ihmisiä tuttuunkin metsään.

Yleisten uskomusten mukaan yliluonnollisista olennoilta on voinut suojautua kristillisillä symboleilla ja toiminnalla. Myös suomenruotsalaiset peikot ovat välttäneet ristejä ja kirkonkellojen ääntä ja kadonneet, kun Jeesuksen tai Jumalan nimi on mainittu. Herran siunauksen tai yleensäkin rukouksen lukemisen on monissa tarinoissa kerrottu murtaneen peikkojen vallan. Eksynyttä saattoi rukoilemisen lisäksi auttaa jonkin vaatekappaleen kääntäminen nurinpäin.


Hyvää perustietoa
Trollen och vi esittelee suomenruotsalaista peikkoperinnettä monelta suunnalta. On helppo huomata, että suomenruotsalaisessa traditiossa peikot esiintyvät monissa sellaisissa rooleissa, joissa suomenkielisissä tarinoissa kysymyksessä olisi joku muu uskomusolento, kuten metsän- tai vedenhaltia. Esimerkiksi ihmiseltä näyttävällä naisella sormien välissä nähdyt räpylät osoittavat hänet peikoksi. Suomenruotsalaisten uskomustarinoiden peikot vaihtavat lapsia, johdattavat ihmisiä metsänpeittoon ja lypsävät toisten lehmiä, satujen peikot voisivat usein olla yhtä hyvin jättiläisiä tai piruja. Arkistojen tarina-ainesten lisäksi Henriksson esittelee myös nykyajan peikkoainesta. Peikko esiintyy yllättävän monessa ruotsinkielisessä sanonnassa ja sananlaskussa. Lyhyesti sivutaan myös populaarikulttuurin peikkoja.

Peikkojen kuvailun ja muutamien peikkotarinoiden lisäksi Henriksson tarjoaa jonkun verran perustietoa kertomusperinteen lajeista ja tutkimuksesta. Hän kuvaa mm. tarinoiden ja satujen eroa ja satujen luokittelua. Henriksson esittelee myös joitakin omia ja muiden tutkijoiden tulkintoja peikkotarinoiden mahdollisista funktioista.

Kaiken kaikkiaan Blanka Henrikssonin Trollen och vi antaa eloisan kuvan suomenruotsalaisesta peikkoperinteestä. Kirja on selvästi suunnattu peikoista tai yleensä kansanperinteestä kiinnostuneelle ”tavalliselle lukijalle” eikä tutkijakunnalle, mutta se on kuitenkin laadittu kaikin puolin hyvän tieteellisen käytännön mukaisesti. Kirjan lopusta löytyvät mm. tiedot aineiston keruupaikkakunnista ja esitettyjen tarinoiden lähdetiedot. Kirja sopii siten hyvin folkloristillekin pieneksi tutustumispaketiksi suomenruotsalaiseen uskomusperinteeseen.

(Julkaistu Eloressa 2/2013.)

Ja takaisin fiktioon:

Vaarallisia enkeleitä

Fiztpatrick, Becca: Langennut enkeli. (Hush Hush, 2009.) Suom. Pirjo Ruti. WSOY, 2011.

Trussoni, Danielle: Enkelioppi. (Angeology, 2010.) Suom. Sirkka Aulanko. Tammi, 2011.

Tällä hetkellä vampyyrit, ihmissudet ja muut vastaavat olennot alkavat olla jo niin normikauraa, että näyttää olevan vahva tarve löytää uusia kiinnostavia fantasiaolentoja. Nyt ovat fantasiaan laskeutuneet enkelit, nimenomaan langenneet enkelit sekä nefilit, ihmisen ja enkelin jälkeläiset, ja ne näyttävät tulleen jäädäkseen – ainakin joksikin aikaa. Satunnaisesti enkeleitä on tosin silloin tällöin esiintynyt fantasiassa jo aikaisemminkin.

Molemmissa tarkasteltavissa teoksissa liikutaan periaatteessa kristinuskon perimmäisten kysymysten äärellä. Kummassakin viitataan Vanhan testamentin kohtaan, jossa puhutaan Jumalan pojista ja ihmisen tyttäristä, ja kuvaillaan tällaisesta suhteesta syntyneiden olentojen pahuutta ja vaarallisuutta. Molemmissa teoksissa tällaisen olennon jälkeläinen on myös päähenkilön aavistamatta varsin lähellä ja päähenkilön oma syntyperä tuo juuri hänet tapahtumien keskiöön.

Danielle Trussonin Enkelioppi liikkuu luostarien, kirkkojen ja salaseurojen maailmassa. Keskeisempänä päähenkilönä on luostarissa kasvanut nuori sisar Evangeline, joka selvittää henkensä kaupalla ikivanhoja salaisuuksia yhdessä taidehistorioitsija V. A. Verlanen kanssa. Teos tuo kätkettyine salaisuuksineen ja vihjauksineen mieleen Dan Brownin kirjat, ja sankariparin olemus ja toiminta vahvistavat tätä vaikutelmaa. Salaisuuksien selviäminen ja kirjan yllättävä loppuhuipennus nostavat esiin uusia ongelmia, joita todennäköisesti ratkotaan jatko-osissa.

Becca Fiztpatrikin Langennut enkeli puolestaan voisi melkeinpä olla Stephenie Meyerin Houkutuksen sisarteos. Päähenkilö Noran kouluun saapuu uusi poika, Patch, joka sekä viehättää että pelottaa Noraa. Vaarallinen Patch onkin – hän ei ole vampyyri, vaan langennut enkeli, jonka olosuhteita parantaisi huomattavasti Noran kuolema Patchin käden kautta. Kirja on paikoin varsin jännittävä, kun sekä Nora että lukija saavat vihjauksia Noraa uhkaavasta vaarasta. Vaaraa konkretisoituu yhä vahvemmin, mutta loppujen lopuksi tosi rakkaus voittaa. Tämäkin kirja on sarjan avaus.

Enkeliopissa langenneet enkelit ja nefilit jälkeläisineen ovat vakava uhka koko maailman ihmiskunnalle, ja teoksen kuvaus ihan oikeasta enkelistä ihmisen silmin nähtynä on todella vaikuttava. Langenneessa enkelissä uhka kohdistuu nimenomaan Noraan ja hänen kauttaan lähiympäristöön, mutta mistään sen laajemmin vaikuttavasta asiasta ei ole kysymys. Enkelitkään eivät loppujen lopuksi ole kovin erilaisia kuin ihmiset. Langenneet enkelit ovat kuin huonosti käyttäytyviä nuoria, jotka ovat saaneet kohtuuttoman ankaran rangaistuksen.

Molemmissa teoksissa kerronta on sujuvaa ja tapahtumat vauhdikkaita. Sopivaan kohderyhmään kuuluva lukija voi mielikseen nauttia mysteeriseikkailuista tai romantiikasta, mutta klassikkoja näistä ei tule, vaikka ainakin Enkeliopista ollaankin tiettävästi tekemässä elokuvaa. 

(Julkaistu Onnimannissa 1/2012.)