Luin viime viikolla Maarit Verrosen uusimman romaanin Varjonainen. Olen lukenut luullakseni koko Verrosen aikaisemman tuotannon ja enimmäkseen pitänyt hänen kirjoistaan kohtalaisen paljon. Verrosen romaani Pimeästä maasta (Kirjayhtymä, 1995) kuuluu edelleen parhaimpiin ikinä lukemiini kirjoihin.
Mutta Varjonaiseen. Nimettömäksi jäävä nainen saapuu Suomeen ilman papereita, liikkuu siellä täällä ja vähitellen ottaa yhä vahvemmin yhden ihmisen henkilöllisyyden. Ikuisesti tällainen valheiden ja salailun verkko ei voi kestää, joten myös Varjonaisen elämä alkaa repeytyä...
Verronen kirjoittaa sujuvasti ja elävästi. Eläydyin vahvasti päähenkilön elämään ja pidätin välillä hengitystäni, kun hän oli vaarassa paljastua. Jotkut asiat kuitenkin tuntuivat soljuvan liiankin helposti, ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut agenttiromaani, jossa soluttautuminen on suunniteltu etukäteen vaihe vaiheelta. Kirjan loppu jättää varjonaisen tulevaisuuden avoimeksi, lukijan itse mietittäväksi.
Pidin siis Varjonaisesta. Ei se Pimeästä maasta -romaanille mitenkään vedä vertoja, mutta hieno kirja kaikenkaikkiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti