Dare Talvitie, Epäsoinnun periaatteet: Myllylahti, 2015. No niin, eilen illalla luin sitten tämän loppuun ja kirja piti kyllä otteessaan loppuun saakka, vaikka pidän alkuosaa vahvempana. Kuitenkin myös lopussa on joitakin hyviä oivalluksia.
Itseäni viehätti kirjassa nimenomaan tuo epämääräisen epäsoinnun kokonaisvaltaisuus, joka hallitsi kirjan alkuosaa. Juonen tasolla liu'uttiin sujuvasti normaalista ja arkipäiväisestä täydellisen epänormaaliin ja epätodelliseen. Päähenkilöt yrittivät pelastautua tiedon avulla. On hyvin tavallista ajatella, että täytyy tietää mistä jossain ilmiössä on kysymys, niin voi suojautua siltä tai ehkä jopa hallita sitä. Jo esivanhempamme loitsuissaan kertoivat epämieluisan asian synnyn, minkä jälkeen oli mahdollista käskeä sitä lähtemään mahdollisimman kauas.
Kirjan päähenkilöiden, matemaattisia aineita opiskelevan Eikan ja folkloristi-Kristan taustaoletuksissa ja omissa tulkinnoissa näkyy erilainen suhde maailmaan, vaikka loppupeleissä kumpikin on ymmällään. Näen kirjassa myös säikeitä tietämisen teemaan: onko olemassa asioita, joista ei voi tietää? Missä kulkee uskomuksen ja tiedon raja ja onko sillä aina merkitystä? Onko tietäminen aina hyväksi vai voiko tieto todella lisätä tuskaa?
Suositeltava kirja, joka voi aiheuttaa levottomuutta tiukkaa realismia kaipaavalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti