Kotimaista kauhua

Anne Leinonen: Metsän äiti. Atena, 2017.



Kirjastosta ilokseni löysin tämän, jota olen jo jonkun aikaa havitellut luettavakseni...

Riina palaa kotikyläänsä kesätyöhön ja sekä menneet että nykyiset oudot tapahtumat nousevat esiin.

Metsän äiti on kiinnostava ja jännittävä kirja. Monet kirjan yliluonnollisistakin tapahtumista tuntuivat hyvin aidoilta ja luonnollisilta, vaikka eivät kuitenkaan silti itsestään selviltä tai ennalta arvattavilta. Leinonen osaa käyttää kansanperinteen aineksia tyylikkäästi, alleviivaamatta ja hienovaraisesti soveltaen. Kirjassa oli yllättäviä ja jännittäviä käänteitä. Muutaman kerran iho nousi kananlihalle... Nautinnollinen lukukokemus!

Ystävyyttä ja salaisuuksia

Anna Hallava: Valpuri Vaahteran maaginen korva. WSOY, 2017. 220 sivua.

Arvioin tämän kirjan Onnimanniin, mutta laitan muutaman sanan myös tänne.

Pidin kirjailijan kahdesta aikaisemmasta kirjasta (Sammakkoprinsessa 2015 ja Huulituli 2016), joten odotin tätä uutta toiveikkaana enkä pettynyt. Tämä, kuten aikaisemmatkin kirjat, on suunnattu nuorille eikä missään tapauksessa minun ikäiselleni lukijalle. Vaadittiin siis hiukan eläytymistä, mutta se kyllä sujuu minulta kohtalaisesti.

Valpuri elää tavallisessa maailmassa, jossa on myös yliluonnollista. Valpurin äiti on noita, mutta sellaisesta ei puhuta kavereille.Harmi kyllä, äiti on surkea noita, eikä jättiläisfinnin poistamiseksi tehty taikaliemi täytä tehtäväänsä. Sen sijaan Valpuri alkaa kuulla poikien ajatuksia. Häntä kiinnostaisivat ihanan Kasperin mietteet, mutta hän saakin kuulla huolestuttavia ajatuksia muualta. Ja kun uusi luokkakaveri Nooa vielä vähän patistaa, Valpuri laittaa asioita kuntoon parhaansa mukaan.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja hauska, mutta lisäksi se sisältää teemoja, jotka antavat ajattelemisen aihetta. Transsukupuolisuus, anoreksia, kiusaaminen, seurustelu... Suosittelen! Myös Laura Lyytisen suunnittelema kansi on kiva!

Novelleja

Hänen huulensa ovat metsä. Novelleja. Toim. Anne Leinonen. Kulttuuriyhdistys Korppi, 2017.

Kiinnostava kokoelma uusia novelleja. Keskeisessä roolissa ovat useimmiten metsä, suo ja usva. Vaikka tarinat ovat keskenään erilaisia, kokoelma on varsin tasainen ja korkealaatuinenkin.


Merja Mäki: Metsähinen. / Metsän ja suon mystiikkaa.

Satu Piispa-Hakala: Tasku. / Kiinnostava ja omaperäinen idea.

Heikki Nevala: Lihaperkele. / Muinainen sopimus ja halu kostaa. Vaikuttava teksti, pidin.

Tarja Sipiläinen: Sankar jylhän kuusiston. /Metsän kutsuvia salaisuuksia tässäkin.

Inkeri Kotro: Äidin takki. / Ihmiset vaihtuvat, tarinat jäävät. Pidin tästä.

Toni Saarinen: Vanha Obadiah Pike ja hänen vaimonsa. / Herkullisen kiinnostava tarina.

Eero Korpinen: Helgronin tuomitsemat. / Elämän ja kuoleman rajalla liikutaan, vaikuttavaa kuvausta.

Magdalena Hai: Hänen huulensa ovat metsä. / Viehättävä tarina rakkauden voimasta.


Shimo Suntila: Valkeat luut. / Menetystä, mystiikkaa. Plussaa siitä, ettei selitetä liikaa.

Jussi Katajala: Vaiti metsä on lintuineen. / Metsän tehokasvatusta ja sen seurauksia. Kiinnostava tarina.

Joni Kuusisto: Puomi. / Pelottava kotimatka, kuvattu hyvin.

Maija Haavisto: Virvatulenpenikoita. / Vähän erikoisempi haastattelukeikka. Pidin.

Pii Nahkuri: Leipäpuu. / Ikävä työyhteisö, mutta ikävä on tavoitteenakin.

Helena Waris: Tsarmi. / Inari - nainen, järvi ja tärkeä tavoite.

Artemis Kelosaari: Mitä Tähkäkorvessa elää. / Suolla voi törmätä sellaisiin olentoihin, joita ei haluaisi edes painajaisiinsa.

Asta Leppä: Ihmisen nahka. / Toivotonta rakkautta.

J. S. Meresmaa: Sydämeni avoin hauta. / Naapuriapu ei aina ole toivottavaa.

Kuten jo sanouttu, kokoelman kaikki novellit ovat hyviä. Erityisesti mieleen jäivät Äidin takki, Obadiah Pike ja virvatulenpenikat.
Pidän tarinoista, joissa kaikkea ei selitetä auki, vaan jätetään tilaa lukijan mielikuvitukselle. Parhaat tarinat jäävät mieleen kaivertamaan tavalla tai toisella.

uudelleen ja uudelleen...

lukemattomia kirjoja löytyisi omista hyllyistä, mutta nyt viime postauksen jälkeen olen lukenut (työkirjojen lisäksi) jälleen kerran uudelleen Harry Potterit ja niiden jälkeen kymmenkunta Kaari Utriota... Erinäisistä syistä vaivaa stressi, johon kiinnostavien kirjojen uudelleenlukeminen tuntuu auttavan.

Harry Potterissa minua kiehtoo erityisesti kirjasarjan maailma, eivät niinkään henkilöt tai tapahtumat. On aivan ihastuttava ajatus, että oman jästimaailmamme rinnalla olisi taikamaailma, joka toimii monessa suhteessa samoin kuin meidän ja josta me emme tiedä mitään.

Kaari Utrion kirjoista minua viehättävät nimenomaan 1800-luvulle sijoitetut kirjat. Ei haittaa, vaikka jo alkusivuilta voi nähdä, kuka lopulta saa kenet, näissäkin kiinnostaa enemmän miljöö- ja tapainkuvaus kuin juonikuviot. Juonissakin on hauskoja yksityiskohtia ja ensimmäisellä lukemisella yllätyksiäkin, mutta monen lukemiskerran jälkeen yllätykset jo ovat vähissä.

Olen joskus miettinyt, miksi luen samoja kirjoja moneen kertaan, vaikka uusia olisi tarjolla paljonkin. Ehkä juuri se tuttuus ja yllätyksettömyys tarjoavat jonkinlaista tukea, kun työt ja muut asiat ahdistavat.

Usvaa ja metalleja

Brandon Sanderson: Viimeinen valtakunta. Usvasyntyinen 1. Suom. Mika Kivimäki. Jalava, 2017. 608 sivua.


Viimeistä valtakultaa hallitsee Lordihallitsija, jumala, joka on yhdistänyt tai alistanut koko maailman valtaansa. Aateliset elävät mukavasti, mutta heitä alhaisemmat skaat ovat orjien asemassa. Itse asiassa Lordihallitsija omistaa skaat, jotka tekevät töitä aatelisten plantaaseilla ja tehtaissa.

Päähenkilö Vin on nuori skaatyttö pääkaupungin rosvokoplassa. Hänen veljensä on suojellut häntä muilta, mutta myös pahoinpidellyt tyttöä ruumiillisesti ja henkisesti. Veli opasti sisartaan, että kuka tahansa voi hänet pettää ja että jokainen ajaa vain omaa etuaan - lopulta veli itsekin petti sisarensa ja lähti matkoihinsa.

Skaayhteisössä liikkuu Kelsier, jolla on mahtavat suunnitelmat ja henkilökohtaisena tavoitteenaan Lordihallitsijan tappaminen. Kelsier on aikanaan tuomittu "kuiluihin" eli kuolemaan vaarallisessa kaivostyössä, mutta hän on selviytynyt. Hän ottaa Vinin mukaan "koplaansa" ja Vin oppii uutta sekä itsestään että maailmasta. Valtava vallankumoushanke etenee, kokee menestystä ja vastaiskuja, mutta Kelsierin ajatus on mahdoton: ihminen ei voi mitään jumalalle.

Taikuus on mielenkiintoista: jotkut henkilöt pystyvät käyttämään tiettyjä metalleja vahvistaakseen erilaisia voimiaan ja kykyjään. Kaikki eivät tähän pysty lainkaan, ja useimmat niistä, jotka pystyvät, voivat käyttää vain yhtä metallia. Esimerkiksi Tinasilmiksi sanotaan niitä, jotka pystyvät käyttämään tinaa parantaakseen näkökykyään. Näiden lisäksi on harvoja, jotka pystyvät käyttämään kaikkia metalleja. Heitä nimitetään usvasyntyisiksi, ja jokseenkin kaikki heistä ovat aatelisia. Kelsier on usvasyntyinen ja niin on myös Vin, vaikka hän itse ei ole sitä tiennyt. Tärkeässä roolissa ovat myös uskonnot, uskomukset ja tarinat; muistaminen ja tiedon säilyttäminen.

Pidin kovasti tästä kirjasta. Minua miellytti myös se, että kirja on itsessään kokonaisuus, joka toimii hyvin itsenäisenä teoksena. Se on kuitenkin sarjan avausosa ja saa odottamaan jatkoa...

Flavia jälleen

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula. Flavia de Luce -sarja. Suom. Maija Heikinheimo. Bazar, 2017. 335 sivua.




Flavia de Luce on 11-vuotias salapoliisi ja intohimoinen kemian harrastaja.Tämä on sarjan kuudes kirja (olen lukenut kaikki edeltävät, vaikka kaikista ei täällä taida olla merkintää).

Flavian äidin Harrietin ruumis on löydetty ja se tuodaan kotiin. Arkku tuodaan ennen hautajaisia kotikartanoon, jossa ihmiset käyvät esittämässä surunvalittelujaan.
Flavia oli vauva äitinsä kadotessa, joten hän ei muista koskaan nähneensä äitiään. Sen sijaan hän on nähnyt monia ruumiita, joen niitä hän ei pelkää. On siis selvää, että Flavia avaa arkun ja tulee löytäneeksi äitinsä testamentin. Samalla Flavia löytää vihjeen siitä, kuka on petturi ja murhaaja...

Aluksi Flavia oli maalaiskylän pikkutyttö, joka oli kiinnostunut myrkyistä ja murhista. Kirja kirjalta asiaan tulee muutakin: salaliittoja, vakoilua, pettureita... Sarja näyttäisi olevan vähitellen muuttumassa toisenlaiseksi, mutta saa nyt nähdä... Seuraavan osan (Nokisen tomumajan arvoitus) pitäisi ilmestyä loppuvuodesta.

Listaan tähän vielä sarjan kirjat:
Piiraan maku makea
Kuolema ei ole lasten leikkiä
Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Filminauha kohtalon käsissä
Loppusoinnun kaiku kalmistossa
Kuolleet linnut eivät laula

Kadonneita lapsia ja kartanoromantiikkaa

Kate Morton: Hylätty puutarha. Suom. Hilkka Pekkanen. Bazar, 2017. 669 sivua.




Ostin tämän kirjan melkein vahingossa pokkaritarjouksesta (kaksi kympillä). Yksi kirja oli valittuna ja etsiskelin toista, kun huomasin tämän. Muistin, että Facebookissa tai jossakin blogissa tätä on mainittu hyväksi.
Kirjassa kulkee kolme kerronnan tasoa: Cassandran, Nellin ja Elizan.  
Nell on löytölapsi, hän saa kuulla sen aikuistuttuaan. Asia vaivaa häntä koko hänen elämänsä ajan, ja lopulta, vuonna 1975, hän lähtee selvittämään menneisyytensä arvoitusta.
Eliza on Kirjailijatar, joka liittyy jollakin tavalla Nellin tarinaan. Nell muistaa hänet lapsuudestaan naisena, joka käski piiloutua ja lupasi palata, mutta ei palannut.Eliza kirjoittaa satuja, ja hänen oma tarinansa muistuttaa myös satua. Mukana on epäsäätyinen liitto, orpous, äärimmäistä köyhyyttä, muutto sukulaisten luo, jotka eivät ole asiasta onnellisia. Elizan tarina liikkuu 1900-luvun alkuvuosissa.
Cassandra on nuori nainen, joka on asunut isoäitinsä Nellin luona. Vuonna 2005, isoäidin kuoltua, autralialainen Cassandra saa kuulla perineensa isoäidiltaan talon Englannista, Cornwallista. Cassandra lähtee tutustumaan perintöönsä ja samalla selvittämään isoäitinsä Nellin arvoitusta, joka tältä itseltään jäi ratkaisematta.

Menneisyyden salaisuuksien selvittäminen kuuluu romanttisen kirjallisuuden vakioaiheisiin. Kuten salapoliisiromaanissa, asiat selviävät vähän kerrallaan ja siten, että selvitettävä tarina voi edetä kronologisesti. Elizan tarina kertoo sen, "mitä todella tapahtui", Nellin tarinassa on muistoja ja etsintää, Cassandra lopulta löytää ratkaisun. Tarina on kiinnostava eri tasoillaan, vaikka välillä tuntuu, ettei sivuhenkilöistä voi olla varma, kuka oli kuka tai kenen tarinaan hän nyt kuuluikaan. Lopulta langat kuitenkin solmiutuvat yhteen.

Kirja sopii hyvin kesälomalukemiseksi. Sen avulla voi siirtyä menneisyyden dramaattisiin tapahtumiin ja kartanoromantiikkaan, mutta myös osallistua salapoliisintyöhön totuuden etsinnässä.