sisarusten viikonloppu

Onkin kuukausi taas vierähtänyt edellisestä päivityksestä! Olen kyllä lukenut monta kirjaa, mutta en ole ehtinyt niistä kirjoittaa. Nyt korjaan asiaa, vaikka en kovin pitkästi taida muun kiiren ja flunssan keskellä kirjoitella.


Taina Latvala: Venetsialaiset. Otava, 2018.




Lainasin tämän kirjan kirjastosta melkein sattumalta.
Kolme sisarusta kokoontuu kesämökille, yksi haluaa keskustella mökin myynnistä, toiset haluvat juhlia. Välillä puhutaan isästä, joka on kuollut, ja äideistä, jotka ovat elossa. Salaisuuksiakin paljastuu kohtalokkaana viikonloppuna.
Olin kuullut tästä kirjasta jonkin varsin ylistävän kommentin, joten odotukset olivat korkealla, eikä kirja ihan niitä täyttänyt. Aivan lukukelpoinen romaani kuitenkin. Kansikuvasta en pitänyt.

se näyttää plussaa...

Anu Holopainen: Sydänhengitystä. Karisto, 2018.

 Anu Holopainen on kirjoittanut aikaisemmin mm. nuorten ulkonäköihanteista ja kauneuskirurgiasta teoksessaan Ihon alaiset (2015). Nyt hän on kirjoittanut realistisen nuortenromaanin kipeästä ja ajankohtaisesta aiheesta.

18-vuotiaalla Tiiralla tulevaisuudensuunnitelmat ovat selvänä. Jo vuosien ajan hän on tiennyt haluavansa meribiologiksi. Tiira rakastaa merta ja sukeltamista, ja hän haluaa tehdä konkreettista työtä maailman merien hyväksi. Heti lukion jälkeen hän on lähdössä Filippiineille vapaaehtoistyöhön mertensuojeluprojektiin. Kun Tiiran kuukautiset ovat myöhässä, hän ei haluisi uskoa asiaa, mutta totta se on: raskaustesti osoittaa plussaa. 

Raskaus, lapsen synnyttäminen ja vuosien äitiys, niitä on mahdotonta yhdistää Tiiran tulevaisuudensuunnitelmiin. Hän tietää heti haluavansa abortin. Mikäli hän antaisi raskauden jatkua, hänen pitäisi hylätä se tulevaisuus, jota varten hän on jo vuosia valmistautunut. Tiira on täysi-ikäinen, mutta hänen vanhemmillaan, sisarellaan, parhaalla ystävättärellään ja poikaystävällään on jokaisella jotain sanottavaa asiaan, joka Tiiran mielestä koskee nimenomaan ja vain häntä itseään.

 
 Tekstini tästä kirjasta Nuorisotutkimusseuran sivustolla: Oma ruumis, oma tulevaisuus

Ellen Lähde

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso. Otava, 2017.

Eppu Nuotion uuden  dekkarisarjan aloitus on nimeltään Myrkkykeiso. Päähenkilönä on varhaiseläkkeellä oleva touhukas martta, Ellen Lähde.
Sen lisäksi, että Ellen selvittää kadonneen henkilön arvoitusta, hän hoitelee useammankin henkilön perheasioita ja hiukan omaakin elämäänsä.

Kirja on dekkariksi hyvin lempeä ja rauhallinen. Varhaiseläkkeellä oleva Ellen on luonteva ja melko uskottava hahmo. Sarjan toinen osa on nimeltään Anopinkieli. Kevyttä iltalukemista, joka ei vie yöunia.

Amanda on tyttö

Russo, Meredith: Tyttösi sun. Suom. Leena Ojalatva. Karisto, 2018. 

Sukupuolensa korjannut Amanda siirtyy uuteen kouluun, jossa kukaan ei tiedä hänen taustastaan. Silti elämässä riittää haasteita.

Kirja kertoo tärkeästä aiheesta, minkä lisäksi se on hauska ja kiinnostava. Kirjan lopussa on myös ihan faktatietoa, amerikkalaisesta näkökulmasta tosin.

Kirjoitin jokin aika sitten mietteitäni kirjasta Nuorisotutkimusseuran sivuille:
https://www.nuorisotutkimusseura.fi/ajankohtaista/lukukokemus/1823-onni-on-olla-oma-itsensae

Sotaa ja rakkauttakin Kiinasta

Mo Yan: Punainen durra. Suom. Riina Vuokko. Otava, 2016. 



Guan Moye (s. 17.2.1955), kirjailijanimeltään Mo Yan on kiinalainen kirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2012. Kulttuurivallankumouksen aikaan hän joutui lopettamaan koulun nähden välillä nälkää. Hänen kirjailijanimensä Mo Yan tarkoittaa ’älä puhu’. Hän kirjoittaa osin omien kokemustensakin pohjalta kiinalaisen yhteiskunnan kipukohdista, usein maagisen realismin keinoin. Mo Yan on kirjoittanut yli kaksikymmentä teosta, joita on käännetty yli kymmenelle kielelle. Suomeksi häneltä on julkaistu kolme romaania. Punainen durra sisältää neljä osaa, jotka kertovat elämästä sodan, vihan ja rakkauden täyttämällä kiinalaisella maaseudulla. Kirjan pohjalta on tehty elokuva nimeltä Punainen pelto (1987).

Kirjan kertoja on päähenkilön poika. Päähenkilö on kirjassa lapsi, mutta kertoja käyttää hänestä nimitystä 'isä', mikä ei salli lukijan hetkeksikään unohtaa, että joku kertoo tarinaa. Keskenkasvuinen 'isä' ja hänen isänsä eli 'isoisä' elävät keskellä Japanin-Kiinan sotaa 1937 ja kirjassa kuvataan paljon ja yksityiskohtaisesti sodan raakuutta.

Kertoja kertoo myös isoäitinsä tarinan, tästä hän käyttää nimitystä isoäiti. Fenglian eli isoäiti on 16-vuotias sievä maalaistyttö, jolla on pikkuruiset sidotut jalat. Naapurikylän varakas tislaamonomistaja näkee tytön ja pyytää tätä poikansa puolisoksi. Juorujen mukaan pojalla on spitaali, mutta isä on innoissaan, onhan uusi sukulainen jo luvannut hänelle lahjaksi muulin. Fenglian lähetetään kantotuolissa sulhasen luokse, kuten tapa on. Kotona käydessään Fenglian ei haluaisi palata spitaalisen miehensä luokse, mutta isä intoilee vain muulista, joka hänelle on luvattu.

Punainen durra on kiinnostava kirja, mutta samalla kauhea. Veri, ruumiskasat, koirat, silpominen - kirjassa on paljon hirveyksiä. Jotain siinä kuitenkin on, pakko se oli lukea loppuun.

Kiinnostavaa aavikkofantasiaa

Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki. Gummerus, 2017. 686 s.

Kharras-Dim on kaupunkivaltio keskellä aavikkoa. Yllättäen naapurivaltio Samitša hyökkää Kharras-Dimiin, vastarintaa tekevät surmataan ja muut viedään orjiksi Samitšan kaivoksiin. Kharras-Dimin hallitsijan nuorin tytär Ninette on saanut kasvaa huolettomana, onhan perheessä monta vanhempaa sisarta. Hän on ulkona palatsista hyökkäyksen aikaan, joten hänet otetaan orjien joukkoon tietämättä, että hallitsijaperheen jäsenistä yksi on vielä elossa. Ninetten lapsuuden seikkailukumppaneina ovat olleet ruukuntekijän oppilas Arry, joka myös vangitaan orjaksi ja velhon oppipoika Sulwaen, joka on poissa kaupungista hyökkäyksen tapahtuessa. Uusissa oloissa heistä kukin yrittää selviytyä, miten parhaiten voi.

Ostin tämän kirjan Finnconista ja se on odottanut hyllyssä lukemista. Täytyy sanoa, että kirja ylitti odotukset. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja tapahtumat jännittäviä. Aavikkomaisemaan sijoittuva fantasiamaailma on erilaisuudessaan kiinnostava. Ninetten ja käärmeitten suhde on myös kuvattu luontevasti, käärmeet eivät ole tytön tahdottomia käskyläisiä, vaan kesytettyjä lemmikkejä, eläinystäviä.




 

Kotimaista haltiaseikkailua

Jarkko Tontti: Vedeeran taru. Otava, 2012.

Rajajoki erottaa toisistaan ihmisten maan ja haltiamaan. Joen poikki kulkevalla sillalla partioivat toisella puolen ihmissotilaat, toisella puolen haltiat. Molemmat tietävät toisensa ahneiksi ja petollisiksi. Vedeeraa paheksutaan, koska hänen on nähty puhuvan joen rannassa nuorelle ihmispojalle, mutta tytölle on tapaamisessa selvinnyt, etteivät ainakaan ihan kaikki ihmiset ole pahoja.

Joen keskellä olevalla saarella on maanalainen järvi, jossa elää helmisimpukoita. Saaren omistuksesta päätetään käydä kilpailu, ja Vedeera arvotaan haltioiden edustajaksi. Vedeeran tuntema ihmispoika ilmestyy paikalle ihmisten edustajana. 

Vedeeran taru sai Lasten LukuVarkaus -kirjallisuuspalkinnon vuonna 2013.  

Jarkko Tontti: Vedeera vaarallisilla vesillä. Aviador, 2018. 

Vedeeran tarina sai jatkoa. Nyt Vedeera on saavuttanut täysi-ikäisyyden ja hänet nimitetään mukaan lähetystöön, joka lähtee virallisesti vierailulle ihmisten hallintaan kuuluvaan saarivaltioon. Todellisuudessa matkan tarkoituksena on myös löytää merirosvojen piilopaikka ja suosijat. 

Vedeera-kirjat käsittelevät ennakkoluuloja ja niiden voittamista. Päähenkilö on rohkea haltianeito, joka on valmis haastamaan totutut käsitykset ja oppimaan uutta. Hän saa todeta, ettei maailma ole lainkaan niin mustavalkoinen kuin hänelle on opetettu eivätkä kaikki vanhat tarinatkaan pidä ilman muuta paikkaansa. 

Hauskaa ja mielenkiintoista luettavaa. Olen myös oppinut, että haltioiden kissat näyttävät elävän lähinnä kermalla, mutta nehän eivät olekaan ihan tavallisia kissoja.