sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

torpantytön tarina

Raili Mikkanen: Karhun kumarrus. Otava, 1996.


Raili Mikkasen Karhun kumarrus kertoo 12-vuotiaasta Miinasta, joka menee tehtaaseen työhön. Forssan tehtailla valmistetaan kangasta, näppäräsormisen pikkutytöt solmivat katkenneet langat. Työtä tehdään kahdessa vuorossa, päivä- ja yövuorossa, molemmat pitkiä. Päivällä jokainen sai lautasellisen lämmintä keittoa. Yövuorossa olevien lasten piti käydä päivällä tehtaankoulua. Koulu oli pakollinen ja monille harmillinen rasite, mutta pikku Miinalle se oli ilo. Myös asuntolan oma sänky ja kaappi olivat ylellisyyksiä, joita ei ollut kotona.

Miina työskenteli myös naulatehtaassa ja piikana kotiseudullaan, mutta siirtyi sitten Helsinkiin, jossa hän työskenteli piikana (kotiapulaisena). Hän oli yhteiskunnallisesti aktiivinen ja halusi parantaa työläisnaisten asemaa. Myöhemmin hänestä tuli kansanedustaja ja Suomen ensimmäinen naispuolinen ministeri.

Karhukin kirjassa kumartaa. Miinan äiti Leena, myöhemmin Sillanpään torpan emäntä, on katsomassa esiintyvää karhua. Seurassa oleva ystävätär kysyy, montako lasta Leena tulee saamaan ja karhu kumartaa kerran toisensa jälkeen, kaikkiaan yhdeksän kertaa. Seitsemännellä kerralla karhu kumartaa poikkeuksellisen syvään. Leena sai kaikkiaan yhdeksän lasta ja heistä seitsemäs oli Miina, myöhemmin kansanedestaja ja ministeri Miina Sillanpää.

Tämä kirja kertoo yksinkertaisesti ja selkeästi siitä, millainen Suomi on ollut loppujen lopuksi varsin vähän aikaa sitten. Miina asui rakastavassa, mutta köyhässä perheessä. Miinan vanhemmat veljet kävivät palkkatyössä 8-vuotiaasta alkaen. Vaikka tehtaanisäntä oli edistyksellinen tarjotessaan lapsille kouluopetusta, lapset tekivät kuitenkin myös 12-tuntisia työpäiviä tehtaassa. Perheissä työskentelevissä piioilla ei ollut säännöllistä vapaa-aikaa eikä oikeastaan minkäänlaista oikeusturvaa.

Helmet-lukuhaaste:
45: Suomalaisesta naisesta kertova kirja
36: Elämäkerta tai muistelmateos

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Teheranista Suomeen

Seita Vuorela: Lumi. WSOY, 2016. 




Päähenkilöt, Siamak ja Atisha, ovat noin 15-vuotiaita, eivät enää lapsia mutta eivät vielä ihan aikuisiakaan. He ovat kuitenkin kokeneet paljon enemmän kuin moni aikuinen. He ovat asuneet naapureina aikanaan Teheranissa, nyt molemmat ovat Suomessa.

Lukukokemus

Helmet-lukuhaasteessa sopii kohtaan 10: Kirjan kansi on mielestäsi kaunis sekä 44: kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta (islam tässä on läsnä).

torstai 16. maaliskuuta 2017

kotirouva etsivänä

Jennifer Weiner: Rikoksia ja hiekkakakkuja. WSOY, 2009. 



Tämä kirja on yksi aikaisemmin mainituista tätini jäämistön kirjoista. Kysymyksessä on viihderomaani, jossa on sekä romantiikkaa että murhan selvittämistä. Ihan mukiinmenevä kirja parin illan iltalukemisena.

Rikoksia ja hiekkakakkujaOlen lajitellut hiukan saamiani kirjoja ja löytänyt kymmenkunta sellaista, jotka minulla on ennestään (toinen kymmenkunta on tarkastettavien pinossa, sellaisia, jotka melko varmasti omistan, kunhan nyt varmistan vielä). Vein tuplakappaleet kirjaston ilmaishyllyyn, siinä oli Paasilinnaa ym. joiden luulen kyllä nopeasti sieltä menenvän. Kiva ajatella, että joku saa hyllystä mieleisensä kirjan omakseen tai halutessaan voi lukemisen jälkeen palauttaa samaan hyllyyn takaisin.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

kirjojen kohtalo

Nykyään kuulee valitettavan, etteivät luetut kirjat kelpaa enää mihinkään, saati että niistä joku maksaisi. Moni kirjanystävä on tuskitellut asiaa, kun syystä tai toisesta pitäisi päästä eroon muutamasta sadasta kirjasta.

Tätini, äidin sisko kuoli marraskuussa, ja lapset ovat tyhjentäneet hänen omakotitaloaan myyntiä varten. He olivat kyselleet tuttavilta, minne saisi vietyä kirjat, ja paperinkeräystä tai kaatopaikkaa useimmat olivat ehdottaneet. Äitini oli eri mieltä, hän kertoi minun pitävän paljon kirjoista ja ehkä olevan halukas ottamaan ne. Niinpä sitten ajettiin kirjoja noutamaan, mukana pari pahvilaatikkoa ja muovikassia pakkaamista varten.

Eiväthän ne kirjat niihin laatikoihin ja kasseihin mahtuneet, vaikka äiti ja sisko olivat myös varanneet mukaan muutaman tukevan kassin. Roskapusseja piti ottaa avuksi. Äiti jo huolehti, paljonko painoa autoni kestää...

Serkkuni kertoi, että lukeminen oli ollut hänen äitinsä paras huvi ertyisesti hänen jäätyään leskeksi. Olo on jotenkin surullinen, kun ajattelen, etten tiennyt tätini olleet niin kova lukija kuin hän on ollut. En muista koskaan puhuneeni kirjoista hänen kanssaan. Se on suuri menetys.

Kirjoja on nyt olohuoneen sohvalla sitten paljon. Osa samoja, joita minulla jo on hyllyissä ennestään, Paasilinnaa, Sariolaa, Hirvisaarta, Orasta. Muutamia uusia, paljon huomiota saaneita romaaneja. Runsaasti on myös romanttista viihdettä. Luen sitä mielelläni aina välillä, mukavasti se nollaa aivoja, vaikka ei sen erikoisempaa sisältöä olisikaan. Tuplakappaleita ajattelen viedä vähitellen kirjaston kierrätyshyllyyn, saattaa olla, että myös romanttisesta viihteestä osa päätyy lukemisen jälkeen sinne. Mutta en nyt sitten osta edes tarjouspokkareita eikä kirjastostakaan kannata kovin suuria kuormia kantaa.

Kyllä tämä saa taas miettimään omiakin tavaroita ja niitten kohtaloa. Kirjoja minulla on tuhansia, tuskin niille yhtä uutta kotipaikkaa enää löytyy.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

päävoitto

Karisto : Arpapeliä : 9789512361670
Kirsti Ellilä: Arpapeliä. Karisto, 2016.

Kirjastosta osui silmiin Kirsti Ellilän Arpapeliä. Kirja vaikutti kiinnostavalta, joten lainasin sen kotiin luettavaksi.

Päähenkilö Mia asuu puolisonsa Markun kanssa kaupungin laitamilla vanhassa puutaloyhteisössä. Perheen viisi lasta ovat jo aikuistuneet ja muuttaneet pois kotoa, pihapiirissä asuu mukavia vuokralaisia. Kaikki on hyvin. Mia on ottanut lasten lähdettyä perheeseen alaikäisen pakolaislapsen, hän kuvitteli mielessään suurisilmäistä pikkyttöä, mutta kamerunilainen Kolumbus onkin jo aikuisuuden kynnyksella oleva nuori mies, reipas ja mukava poika kyllä kaikin tavoin.

Elämä muuttuu, kun Mia saa tuntemattomalta mieheltä raaputusarvan, josta paljastuu suuri rahavoitto. Voitto tuntuu myllertävän kaiken sekaisin, myös sellaiset asiat, joilla ei ole mitään tekemistä rahan kanssa.

Suuri rahavoitto on varmaan lähes jokaisen haaveissa. Jos voittaisin, voisi matkustaa, auttaa tarvitsevia, korjata, remontoida, hankkia jotain, mitä on aina haaveillut... Mutta onko rahavoitto unelmien täyttymys vai painajainen, siinäpä kysymys.

Lukemisen arvoinen kirja, josta merkitsen Helmet-lukuhaasteeseen:
14. Valitsin kirjan takakannen tekstin perusteella
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
27. Kotipaikkakuntaani liittyvä kirja
39. Ikääntymisestä kertova kirja



perjantai 3. maaliskuuta 2017

Hulluna Japaniin

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava, 2013.
Minna Eväsoja: Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani. Gummerus,  2016.

 
Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeamminKaksi Japaniin liittyvää kirjaa, molemmissa liikutaan paljon Kiotossa, joka on ihana kaupunki. Nämä kirjat herättivät taas kaipuun Japaniin!

Mia Kankimäki kuvailee kirjassaan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin japanilaisen Heian-kauden hovinaisen, Sei Shonagonin elämään liittyvää tutkimusta. Sei Shonagon kirjoitti Tyynynaluskirjan 900-luvun lopulla. Kirjasta itsestään on olemassa vain kopioita, jotka poikkeavat toisistaan. Kirjoittajasta ei tiedetä juuri mitään, Sei Shonagon ei ollut hänen nimensä, sei viittaa Kiyowara-sukuun ja shonagon tarkoittaa alempaa neuvonantajaa. Hänen uskotaan syntyneen noin vuonna 965 ja menneen hoviin keisarinna Teishin palvelukseen vuosien 990 ja 993 välillä.

Melkein geishaKankimäki kuvailee omia kokemuksiaan Japanissa etsiessään sitä maailmaa, jossa Sei Shonagon eli. Molempien naisten tekstit kietoutuvat viehättävästi yhteen Kankimäen puhutellessa Seiksi nimittämäänsä kirjailijaa ja lainatessa tämän tekstiä.


Minna Eväsoja käsittelee kirjassaan opiskeluaikaansa Japanissa; sitä, miten hän totutteli elämään länsimaalaisena japanilaisten joukossa. Eväsoja opiskeli nimenomaan asioita, jotka kuuluvat Japanin historiaan ja vanhaan kulttuuriin, ja hän teki sen ryhmässä, jossa oli sekä ulkomaalaisia että japanilaisia opiskelijoita. Ulkomaalaisuus oli yksi erottava asia, mutta myös naiseus oli merkittävä: nainen ei voinut tehdä mitä tahansa, vaikka olisi ollut ulkomaalainenkin. Toisaalta hän sai joskus mukaansa japanilaisia opiselutovereitaan, jotka Eväsojan kanssa tekivät asioita, joita ehkä eivät olisi rohjenneet tehdä yksin.
Myös Eväsoja lopettaa kirjansa Sei Shonagoniin ja tekee oman listansa asioista, jotka saavat hänet kaipaamaan Kiotoon.

Molemmissa kirjoissa nainen lähtee yksin Japaniin kiinnostuneena japanilaisesta kulttuurista. Toinen naisista ei osaa edes kieltä, toinen osaa jopa lukea ja kirjoittaa. Molemmat ihastuvat siihen, mitä löytävät, palaavat monta kertaa ja kaipaavat Japaniin ollessaan sieltä poissa.

Pidin kovasti molemmista kirjoista. Olen itse käynyt muutaman kerran Kiotossa ja viehättynyt siihen, joten Kioton kuvaukset olivat nautinnollisia. Sei Shonagonin etsintä vei myös vahvasti mukanaan, ehkä koska olen itse tehnyt samantapaisen, vaikka paljon vaatimattomamman etsintämatkan erään suomalaisen kirjoittavan naisen jäljille.

Helmet lukuhaasteeseen näistä:


Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
4. Kirja lisää hyvinvointiasi
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja

10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis  
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa

30. Kirjan nimessä on tunne

Minna Eväsoja: Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani

4. Kirja lisää hyvinvointiasi
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa
30. Kirjan nimessä on tunne
 

torstai 23. helmikuuta 2017

muistatko vielä...?

Liane Moriarty: Nainen joka unohti. Suom. Helene Bûtzow. WSOY, 2016. 495 sivua.


Nainen joka unohti Alice kaatuu steppitunnilla ja lyö päänsä. Sen seurauksena hän menettää muistoistaan kymmenen vuotta. Hänestä tuntuu, että hän on nuori aviovaimo, joka odottaa parin ensimmäistä lasta. Todellisuudessa lapsia on jo kolme, mutta Alice ei muista heitä. Rakastetun Nickin kanssa ollaan asumuserossa, läheisen ja rakkaan siskon kanssa tuskin puheväleissä - mitä ihmettä viimeisen kymmenen vuoden aikana on tapahtunut?

Muistinmenetys on romanttisissa romaaneissa usein mielenkiintoista ajatusleikkiä ja oman elämän vaiheiden pohdintaa. Myös muistojen jakaminen on tärkeää. En pidä tätä kirjaa mitenkään kovin suurena mestariteoksena, mutta kyllä se senverran vetävä on, etten malttanut laskea käsistäni ja luin loppuun, vaikka yö jo kääntyi aamun puolelle.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kohtiin:
6. Kirjassa on monta kertojaa
23. käännöskirja
46. oseanialaisen kirjoittajan kirjoittama romaan (Moriarty on australialainen)
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän (hedelmöityshoidoista puhutaan paljon)