Löytöjä kirjaston myyntihyllystä

Satuin käymään Salon pääkirjastossa ja tietenkin silmäilin poistokirjahyllyt. Tällä kertaa hyllyissä ei asustellut varsinaisia helmiä, mutta neljä nuortenkirjaa tarttui mukaan kuitenkin. Nimittäin tällaiset: Martha Sandwall-Bergström: Gulla, torpan prinsessa, Astrid Lindgren: Riitta-Maija keventää sydäntään, Tomi Kontio: Maan veli, P. C. Cast & Kristin Cast: Piinattu (Yön talo 4). Nämä kaikki olen kyllä lukenut jo aikaisemminkin.

 

Ruotsalainen tuhkimotarina

Martha Sandwall-Bergström: Gulla, torpan prinsessa. Otava.

Joskus kouluikäisenä käsiini osui Gulla-sarja, joka jäi mieleen siitä, että kun päähenkilön syntyperä paljastuu, hän ei paistettelekaan yksin rikkauksissaan, vaan alkaa tarmokkaasti parantaa entisten kohtalotoveriensa elämää. Ostamani kolmas painos on julkaistu vuonna 1975, ruotsinkielinen alkuteos on vuodelta 1948.

Gulla on löytölapsi, jonka syntyperää ei kukaan tiedä. Hänen nimensä kuitenkin tiedetään, se on pitkä, vanhanaikainen ja nolo Gunilla Beatrice Fredrike, mutta Gullaksi häntä sanotaan. 12-vuotias huutolaistyttö Gulla otetaan torppaan hoitamaan lapsia ja tekemään navettatöitä. Hän ei ole mikään äidin pikku apulainen, vaan joutuu tekemään aikuisen naisen työn. Hän on kuitenkin aina iloinen ja uuttera eikä valita osaansa, vaikka väsymys painaa hentoa ruumista. Kirjassa kuvataan aika realistisesti köyhien oloja, vaikka Gulla onkin aika ihannoitu hahmo.

Gulla-sarjassa on kaikkiaan kaksitoista kirjaa. En muista varmasti, olenko lukenut ne kaikki, mutta luulisin niin. Gulla torpan prinsessa on sarjan ensimmäinen osa, vaikka myöhemmin on kirjoitettu vielä osa Gulla huutolaistyttö, joka sijoittuu aikaan ennen tätä kirjaa. Kirjan lukeminen sai aikaan sen, että haluaisin lukea koko sarjan uudelleen.

Kirjeenvaihtoa

Astrid Lindgren: Riitta-Maija keventää sydäntään. Otava.
4. painos 1984

Tämä teos ilmestyi vuonna 1944 ja se on Astrid Lindgrenin esikoisteos. Peppi Pitkätossu oli tämän ilmestyessä jo kirjoitettu mutta ei vielä julkaistu, Peppi ilmestyi vuonna 1945.

Riitta-Maija keventää sydäntään on kirjeromaani. Nuori tyttö, Riitta-Maija (alkujaan Britt-Marie), kirjoittaa elämästään tukholmalaiselle kirjeenvaihtotoverille, jota hän ei koskaan tavannut. Kirjassa ovat vain Riitta-Maijan kirjeet, ei toisen osapuolen vastuksia. Riitta-Maija kirjoittaa hauskasti ja vauhdikkaasti keskiluokkaisesta opettajaperheestään ja arjen tapahtumista.

Kirjassa on jonkun verran verran 1940-luvun Ruotsin ajankuvaa. Tietenkin myös nuoren tytön tavallinen arki on ollut erilaista kuin nykypäivänä. Kirja ei ole mitenkään erityisen ajatuksia herättävä, mutta hauska lukukokemus silti.

Kotimaista fantasiaa

Tomi Kontio: Maan veli. Tammi, 2005.

Maan veli on jatko-osa Kontion teoksille Keväällä isä sai siivet ja Austraasian viimeiset lapset.
Pidin kovasti sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta. Ei Maan velikään huono ole, mutta ei se edellisille vedä vertoja. Vähän tulee mieleen, että kahden hienon kirjan jälkeen jotain on vielä keksittävä... Sitten tempaistaan esille henkilöhahmo, josta ei ole ennen kuultukaan ja hankala tilanne ratkeaa parhain päin.

 

 

Vampyyripapittaria ja juonittelua

P. C. Cast & Kristin Cast: Piinattu (Yön talo 4). Otava, 2011.

Yön talo on 12-osainen sarja, josta syksyllä 2014 on suomeksi  ilmestynyt kymmenen osaa. Kirjoittajat ovat äiti ja tytär, äiti P. C. Cast on kirjoittanut paljon paranormaalin romanssin tyylisiä kirjoja.

Yön talon päähenkilö Zoey on sarjan alkaessa 16-vuotias ja hänet kutsutaan Yön taloon, joka on eräänlainen koulu. Oppilaista tulee vampyyreja ja he toimittavat hieman wiccaa muistuttavia rituaaleja. Zoey saa yhä keskeisemmän roolin Yön talossa ja samalla tietenkin kadehtijoita ja vihollisia. Papittaren roolin lisäksi Zoey ja hänen ystävänsä (tietenkin) seurustelevat, ihastuvat ja touhuavat kaikkea sellaista, mitä teini-ikäiset touhuavat.

Kirjoja kirjastosta

Onkin erinäisistä syistä ollut pitkä tauko tänne kirjoittamisessa. Kesän aikana luin kyllä useita kirjoja, mutta niistä ei tullut kirjoitetuksi. Ehkä palaan niihin täällä myöhemmin, tai sitten en.

Nyt kuitenkin muutama uudempi lukukokemus. Kävin viime viikolla kirjastossa, josta nämä osuivat käsiin.


Ensimmäiseksi luin Sari Peltoniemen  Miehestä syntynyt -teoksen (Atena, 2014). Teoksen kertomukset pohjautuvat kansansatuihin ja itse asiassa ne ovat uudelleenkirjoitettuja satuja. Oli hauska lukea näitä minulle hyvin tuttuja satuja, joista olen kovin paljon pitänyt (olen näitä itsekin joskus aikuisille kertonut). Peltoniemi kertoo ne erittäin hyvin ja mukana on joitakin kivoja uusia oivalluksia.







Johanna Sinisalon Salattuja voimia. Opas valoisille ja pimeille poluille (Teos, 2012) sisältää sekä vaeltamiseen liittyviä novelleja että kirjoittajan omia vaelluskokemuksia ja vinkkejä. Teksti kutsuu niin vastustamattomasti vaeltamaan, että ehdin jo alkaa suunnitella omaa vaellusta. En ole hiukaakaan liikunnallinen, joten ehkä nyt ei kuitenkaan...







Tommi Kinnusen Neljäntienristeys (WSOY, 2014) kuuluu vuoden tapauksiin ja olen jo jonkun aikaa aikonut ko. kirjan lukea. Nyt sain sen käsiini ja totean: totta sen on. Kirjan tapahtumat etenevät odotuksenmukaisesti eikä juonessa ole mitään varsinaisesti yllättävää, mutta kerronta vie niin mukanaan, että kirjaa oli vaikea laskea käsistään. Kinnunen on selvästi taitava kirjoittaja ja on kiinnostavaa odottaa hänen seuraavaa teostaan.









Olen lukenut Anne Ricen Kuinka prinsessa Ruusunen hurmataan (Basam Books, 2014) aikanaan englanniksi, kun kirjoitin esittelyn Anne Ricen tuotannosta. En erityisesti viehättynyt siitä, mutta kun suomennos osui kirjastossa silmiin, poimin kirjan mukaani. Suomentaminen ei ollut muuttanut kirjaa kiinnostavammaksi. Satuaihe toimii alkuna sadomasokistiselle  pornografialle, joka on kuitenkin kovin yksitoikkoista ja mielikuvituksetonta.

Kirjastosta lainattua...

Muuta kirjaston hyllystä mukaan tarttunutta:

Teetä ja sympatiaa

Alexander McCall Smith: Teetä ja sympatiaa, Mma Ramotswe tutkii. Otava, 2009.

Teetä ja sympatiaa on Naisten etsivätoimisto -sarjan kymmenes osa. Olen ollut tämän sarjan suhteen hieman hämmentynyt, sillä botswanalaisen naisen perustamasta etsivätoimistosta kirjoittaa skotlantilainen mies. Alexander McCall Smith on Edinburghin yliopiston oikeustieteen emitusprofessori, joka on kuitenkin syntynyt Afrikassa ja asunut siellä. Kirjoissa kuvastuukin botswanalaisen mielenmaiseman tuntemus, ja ehkä juuri tämä on suuri osa sarjan viehätystä.
Tällä kertaa Mma Ramotswen keskeinen toimiksianto liittyy paikalliseen jalkapalloseuraan, joka on aikaisemmin menestynyt, mutta viime aikoina hävinnyt jokaisen ottelunsa. Juttua tutkiessaan Precious Ramotswe käy ensimmäisen kerran elämässään seuraamassa jalkapallo-ottelua. Lisäksi on mukana muita ongelmia: huikenteleva nainen yrittää vietellä toisen naisen sulhasen,  eräällä naisella on ongelmia kahden miehen loukussa ja Mma Ramaotswen pieni valkoinen pakettiauto tulee tiensä päähän.
Mukavan leppoisaa iltalukemista. Yksi pikku valitus. Minua huvitti, kun jossain alkupään kirjassa mainittiin Precious Ramotswen "perinteinen ruumiinrakenne", mutta tässä kirjassa sitä toisteltiin jo niin usein, että se alkoi kyllästyttää.

FC Akateemiset

Terry Pratchett: FC Akateemiset. Karisto, 2014.

FC Akateemiset kuuluu Kiekkomaailma-sarjaan ja on peräti sarjan 32. osa.  Tässäkin on kyse jalkapallosta. Jalkapalloa on potkittu kaduilla, kilpailtu ja tapeltu, mutta nyt Näkymätön Yliopisto joutuu pakon edessä osallistumaan jalkapallopeliin. Yliopistolla ei ole ollut joukkuetta vuosikymmeniin, eivätkä velhot ole kiinnostuneitakaan moisesta rehkimisestä. Kyllähän lopulta jonkinlainen peli saadaan pelattua... Mukana on myös hiisi, kääpiömuotia ja romantiikkaa. Ei ehkä Kiekkomaailman parhaita kirjoja, mutta ihan viihdyttävä kuitenkin.

 

 

Kultatukka, tähtönen

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen. Gummerus, 2011.

Esikoiskirjansa Ystävät hämärän jälkeen (2004, suom. 2008) Lindqvist on kirjoittanut  useita vielä selvemmin kauhukirjallisuuden alueelle sijoittuvia romaaneja.
Asetelma on melko kaamea: Mies löytää metsästä sinne hylätyn pikkuvauvan, vie sen kotiinsa, jossa pitää lasta kellarissa piilossa kaikilta. Lapsi on erikoinen; hän osaa laulaa puhtaasti jo ennenkuin osaa puhua. Mies haluaa pitää lapsen erossa kaikista vaikutteista ja kieltää vaimoaan edes puhumasta lapselle saati päästämästä tätä ulos. Kun tyttö kasvaa, häntä pelotellaan pysymään sisällä turvassa, sillä ulkona vaanivat "isot", jotka haluaisivat syödä hänet. Huonostihan siinä käy.

Rakkautta ja ennakkoluuloja

Kirjastossa osui käsiin muutamia kirjoja, joista ensimmäiseksi luin tämän:


Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 2: Sairaus. Johnny Kniga, 2013. 300 s.

Usein trilogian keskimmäinen osa on joko vaikea ymmärtää ilman ensimmäistä osaa tai se jää sillä tavalla kesken, että se on selvästi vain viimeisen johdanto. Tämä kirja oli mieluisa yllätys, koska se toimii aivan hyvin itsenäisenä omana teoksenaan. Varmasti siinä on paljonkin viitteitä ensimmäiseen osaan, mutta ei missään kohdassa niin, että se olisi häirinnyt lukemista.
Keskeisinä henkilöinä ovat Rasmus ja Benjamin, kaksi nuorta miestä, joiden kummakin kotona homous jotain outoa, vierasta, luonnotonta ja syntistä. Molemmat ovat yrittäneet kieltää tunteensa ja taipumuksensa siinä onnistumatta.  
Kirja kertoo ajasta, jolloin AIDStuli Ruotsiin. Sairautta nimitettiin mm. homorutoksi ja sairastuneita pidettiin rangaistuksen saaneina ja haluttiin erittää tartuttamasta viattomia. Gardell kirjoittaa sekä kertomusta että tietoiskumaisia kuvauksia aidsiin liittyneestä uutisoinneista ja julkisista keskusteluista.
Sairaus vaikuttaa kaikkien kirjan keskeisten henkilöiden elämään ja ikävä kyllä myös monien kuolemaan. Suosittelen lukemaan.

Kauhua vanhassa kartanossa

Vieras kartanossa. (The Little Stranger.) Sarah Waters. Suom. Helene Bützow. Tammi, 2011. 594 s.

Sarah Watersin Vieras kartanossa on monitahoinen romaani, joka sisältää sekä ihan aitoa goottilaista kauhua että psykologista jännitystä ja yhteiskunnallisia jännitteitä. Romaanin minäkertojana on englantilaisen pikkupaikkakunnan lääkäri Faraday, josta tapahtumien edetessä tulee läheisen kartanon asukkaille tärkeä perheystävä. Raportoinnin lisäksi Faradaylla itselläänkin on tapahtumissa tärkeä rooli.

.

Sarah Waters on väitellyt Englannin kirjallisuudesta ja kirjoittanut sen jälkeen viisi historiallista romaania. Niistä kolme sijoittuu 1800-luvulle ja kaksi toisen maailmansodan tienoille. Watersin tuotannosta on aikaisemmin käännetty suomeksi teokset Silmänkääntäjä (2006) ja Yövartio (2007). Watersin esikoisromaanista Tipping the Velvet (1998) tehty televisiosarja on esitetty Suomessakin, mutta kirjaa ei ole suomennettu, kuten ei seuraavaakaan teosta Affinity (1999).

Vieras kartanossa sijoittuu aikaan kaksi vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Hundreds Hallin kartanossa asuu leskirouva Ayres 26-vuotiaan tyttärensä Carolinen ja tätä pari vuotta nuoremman poikansa Rodin kanssa. Kartanon jokaisella perheenjäsenellä on oma tragediansa. Selvemmin se on nähtävissä perheen pojan kohdalla. Roderick on loukkaantunut vakavasti sota-aikana lentokoneen pudottua. Hänen ihonsa on paikoin palanut, hän ontuu kävellessään ja hänellä on jatkuvia kipuja. Tytär Caroline raataa talon hyväksi. Sodan aikana hän toimi menestyksekkäästi naisten merivoimissa, mutta äiti kutsui hänet kotiin hoitamaan loukkaantunutta veljeä. Kartanon rouvallakin on salainen murhe: hänen esikoistyttärensä Susan kuoli lavantautiin seitsenvuotiaana, paljon ennen seuraavien lasten syntymää.

Hundreds Hallin kartano oli aikoinaan ollut paikkakunnan keskipiste. Nykyään talon parhaat esineet on myyty ja se mikä on jäljellä, rapistuu. Vanhat sukukartanot ja rauniolinnat kuuluvat hautausmaiden ohella goottilaisen kauhuromaanin keskeisiin tapahtumapaikkoihin. Kehykset kummallisille tapahtumille ovat siten olemassa. Lisäksi lääkäri tarinan kertojana toimii ainakin näennäisesti viileän tieteellisenä tarkkailijana, mikä on myös omiaan vihjaamaan tuleviin tapahtumiin. Kun palvelustyttö Betty kertoo Faradaylle epämääräisistä peloistaan, lukija alkaa odottaa jotain kaameaa tapahtuvaksi.

Kun perheen säyseä koira yllättäen raatelee vierailevan pikkutytön kasvot, Betty vakuuttaa uudelleen vaistoavansa talossa pahaa. Faraday nimittää häntä typeräksi ja käskee tytön unohtamaan hupsuttelut, mutta kun Rod alkaa kertoa oudoista tapahtumista, Faraday arvelee nuoren miehen mielenterveyden järkkyvän. Rod vaikuttaa tasapainoiselta, mutta hyvin stressaantuneelta, sillä kartanonherran, eversti Ayresin kuoltua vastuu talon isännyydestä on ollut Rodin harteilla. Yleisesti kuitenkin kuiskitaan, että sota-ajan tapahtumat olisivat vaikuttaneet Rodiin myös henkisesti.

Kahden kerroksen väkeä

Tohtori Faraday – hänen etunimeään ei missään vaiheessa mainita – muistaa kartanon loistoajat lapsuudestaan. Hänen äitinsä nimittäin työskenteli ennen naimisiinmenoaan kartanon lastenhoitajana ja hänellä oli myöhemminkin ystäviä palvelusväen joukossa. Entisen palvelijan pikkupoikakin sai siten mahdollisuuden tutustua salavihkaa kartanoon ja poika ihastui rakennukseen aivan suunnattomasti.

Faraday on pätevä lääkäri, mutta hän tuntee, ettei hän ole suosittu, koska häntä ei ole helppo luokitella: hän ei ole kyllin hieno säätyläisille, mutta ei oikein kelpaa myöskään paikkakunnan työläisille, jotka haluaisivat katsoa lääkäriinsä ylöspäin. Faraday on jo vuosia harjoittanut lääkärintointaan paikkakunnalla, mutta Hundreds Hallissa hän ei ole käynyt. Kartanosta ei usein kutsuta lääkäriä ja kartanon väki kuuluukin oikeastaan Faradayn kollegan potilaiksi. Kun lääkäriä kutsutaan hoitamaan palvelustytön mahakipua, kollega sattuu olemaan muualla ja Faraday saa tapauksen hoitaakseen.

Faradayn elämä alkaa kietoutua vahvasti kartanon asukkaisiin. Taustansa vuoksi hän on kuitenkin pitkään eräänlainen nousukas, vaikka perhe on hänelle hyvin ystävällinen ja hänen avustaan kiitollinen. Rouva Ayres jopa lahjoittaa Faradaylle vanhan perhevalokuvan. Kauan sitten otetussa valokuvassa on mukana myös palvelusväkeä ja kuvassa näkyy mahdollisesti Faradayn äiti. Palvelijoiden kasvot ovat kuitenkin niin epäselvät, ettei asiaa voi varmistaa. Kysymyksessä kuitenkin todennäköisesti on joku kuvan palvelustytöistä, ehkä ei ole niin paljon väliä, kuka.

Kun Faraday saapuu aikuisena ensi kertaa rappeutuneeseen kartanoon, hän on järkyttynyt ja kauhistunut tapahtuneista muutoksista ja myöhemmin hän näkee joka käynnillä lisää rapistumisen merkkejä. Myöhemmin kertojana Faraday puhuu Carolinesta ja kiintymyksestään tähän, mutta selvästi on nähtävissä, että myös kartano rakennuksena merkitsee Faradaylle erittäin paljon. Seurustelu ja kihlaus kartanontyttären kanssa voisi tehdä lastenhoitajan pojasta kartanonisännän. Huolimatta siitä, että kartano on huonossa kunnossa eikä lääkärin tuloilla sitä pystyisi edes sellaisenaan ylläpitämään saati kunnostamaan, Faraday vastustaa suorastaan raivokkaasti ajatusta kartanon myymisestä.

Mennyttä maailmaa

Romaanissa yliluonnollinen sekoittuu yhteiskunnalliseen. Tietty aikakausi on peruuttamattomasti ohi eikä yläluokka pysty enää ylläpitämään perinteistä elämäntapaansa. Kartano rapistuu, kun ei ole varaa palkata henkilökuntaa eikä ole rahaa korjauksiin. Samalla häviää myös suku, oli syynä sitten yhteiskunnalliset muutokset tai kartanoa koskeva kirous. Kartanonherroja ei enää synny. Mieleen tulee Poen Usherin talon häviö, kun sekä ihmiset että rakennus ovat tulleet tiensä päähän ja sortuvat lopulta. Caroline alkaa uskoa talossa vallitsevaan pahaan, hänen äitinsä taas seurustelee kolmekymmentä vuotta sitten kuolleen pikku Susanin kanssa.

Kartanossa tapahtuu monenlaisia outoja asioita, joita ei pysty järjellä selittämään. Välillä Faraday vaikuttaa ääliöltä, joka lääkärinä ei vain voi myöntää ilmiselvää pimeiden voimien läsnäoloa, vaan on pakotettu etsimään rationaalista selitystä silloinkin, kun sellaista selvästikään ei voi olla. Kertojana toimivan Faradayn omakin rooli ja motiivit epäilyttävät hetkittäin. Aina, kun arkiset tapahtumat tuovat tilanteeseen haurasta normaaliutta, lukija alkaa kuitenkin odottaa tapahtumille järjellistä selitystä, jonka tuntuu olevan juuri paljastumassa.

Kirjan alkuperäinen nimi Little Stranger voisi vihjata kauan sitten kuolleeseen pikkutyttöön, jonka läsnäolo tuntuu liittyvän moniin outoihin tapahtumiin. Rouva Ayres vaikuttaa kirjan alussa hyvin tasapainoiselta ja elämäänsä melko tyytyväiseltä. Esikoisen kuoleman jälkeen hän on saanut kaksi muuta lasta ja taloudellisia ongelmia lukuunottamatta asiat näyttävät olevan hyvin. Kun tilanne arjen maailmassa alkaa muuttua vaikeaksi, hän kääntyy yhä enemmän tytärvainajansa puoleen. Äitinä hän tuntee syyllisyyttä siitä, ettei ollut jatkuvasti tytön vierellä tämän sairauden aikana ja Faradaylle hän tunnustaa, että kuollut lapsi on kulkenut hänen mukanaan aina. Toisaalta myös Faraday itse kävi lapsena luvatta kartanossa ja on nyt pyrkimässä sinne pysyvästi. Taustaltaan työväenluokkainen lääkäri kartanontyttären kosijana ei tosin tunnu mitenkään erityisen oudolta suomalaiselle lukijalle, joka ei ole täysin sisäistänyt englantilaista tiukasti sosiaaliluokkien rajaamaa yhteiskuntaa.

Vieras kartanossa sisältää goottilaisen kauhun keskeisiä elementtejä, mielisairautta, kummittelua ja sukusalaisuuksia; tapahtumapaikkana on rapistuva syrjäinen kartano, jossa elävät sammuvan suvun viimeiset edustajat. Toisaalta myös eletään tavallista, normaalia arkielämää. Kartanonisäntä nähdään lypsyllä, uudisrakennuksia nousee kartanon lähelle, Faraday kollegoineen pohtii terveydenhoitouudistuksen vaikutuksia. Kartanon ja sen asukkaiden synkkä kohtalo ei ole väistämätön, vaan asiat voisivat kääntyä myös parempaan suuntaan. Niitä parempia suuntia olisi ehkä kuitenkin monta, jokaisella omansa.

 
(Tämä arvio on julkaistu Kiiltomadossa 25.5.2011.)

Prinsessa ja koko valtakunta

Luin muutama päivä sitten Anni Nupposen Putoavan tähden prinsessan ja tein siitä arvion Onnimanniin. Pidin kirjasta paljon. Se ei ole ihan perinteistä fantasiaa, vaikka on siinä sitäkin. Nupponen on kirjoittaja, josta vielä kuullaan.

Prinsessa ja koko valtakunta

Anni Nupposen alun perin omakustanteena ilmestynyt esikoisteos Nainen ja kuningas sai vuonna 2009 Kuvastaja-palkinnon, joka on Suomen Tolkien-seuran myöntämä palkinto edellisen vuoden parhaalle fantasiakirjalle. Kirja käsitteli valtaa ja vastuuta, ja sama teema toistuu vahvasti Nupposen toisessa romaanissa Putoavan tähden prinsessa.  

Rhiandarin satuvaltakuntaa hallitsee aina kaksisataa vuotta kerrallaan lumottu kuningatar, joka synnyttää kolme prinsessaa. Näistä näkijät valitsevat yhden tulevaksi kuningattareksi, toiset naitetaan muihin satuihin tai toimitetaan muilla tavoin unohduksiin. Rhéta on prinsessa, jonka on määrä väistyä hallitsijaksi nousevan sisarensa tieltä. Hänet vaivutetaan lumottuun uneen, josta kosijan on määrä tulla häntä aikanaan herättämään. Kun Rhéta herää tornissaan, on kulunut seitsemänkymmentä vuotta. Mitään kosijaa ei näy, sen sijaan ympärillä on pölyä ja hämähäkinseittejä. Jotakin on tapahtunut.

Rhétan nukkuessa maailma on muuttunut perusteellisesti. Uusi kuningatar, sisar, jonka Rhéta muistaa lapsuudestaan itsekkääksi ja ahneeksi, on tavoittelut liikaa ja surmattu kansannousussa. Valtakunta on sekaisin. Kehenkään ei voi luottaa. Taikuus on kadonnut, kielletty. Rhéta on ainoa jäljellä oleva lumottu ihminen, hän on ainoa kuningatarsuvun laillinen jälkeläinen. Osa kansasta toivoo hänen nousevan valtaistuimelle, osa pitää ajatusta mahdottomana.

Putoavan tähden prinsessa on yhtä aikaa sadunomainen ja realistinen kertomus nuoresta naisesta, joka etsii omaa tietään. Kirjan fantasiamaailma on joissakin asioissa hyvin erilainen kuin reaalimaailma, mutta silti uskottavan tuntuinen. Monenlaiset pikku yksityiskohdat luovat autenttisen maailman tuntua. Ihmisetkään eivät ole aivan yksioikoisesti joko hyviä tai pahoja vaan kukin toimii omien lähtökohtiensa ja periaatteittensa mukaan. Ihmisen elämään vaikuttavat sekä hänen omat valintansa että yhteiskunnan tapahtumat, joita kukaan ei voi paeta. Laillisen hallitsijan löytyminen ei ratkaise maailman ristiriitoja. Rhéta joutuu miettimään, mihin hänen syntyperänsä häntä velvoittaa ja miten paljon hän on vastuussa menneitten kuningatarhuoneitten teoista ja tapahtumista. Prinsessan kohtalo on samanaikaisesti sekä surullinen että kaunis.

Nupposen teksti on sujuvaa ja miellyttävälukuista. Tekstissä on sopivassa suhteessa ennalta arvattavia piirteitä että yllätyksellistä ainesta. Toki mukana on myös joitakin hiukan epäuskottavia hetkiä, mutta niitä ei ole häiritsevän paljon. Nupponen on lahjakas kirjoittaja, jolta voi odottaa paljon tulevaisuudessakin. Kirjan poikkeuksellisen kaunis kansi on Jani Laatikaisen käsialaa. 

(Julkaistu Onnimannissa 1/2014.)

 

sekalaista

Jotkut, varsinkin bloggaavat ystäväni, pystyvät näin vuoden vaihduttua luettelemaan viime vuonna lukemansa kirjat tai ainakin niiden määrät. (Melkoisia lukuja monella.) Mietin, pitäisikö minunkin merkitä muistiin, mitä olen lukenut, vaikka en kyseisestä kirjasta kirjoittaisikaan...

Tässä viimeksi olen kaunokirjallisuuden puolelta tosiaankin lukenut Runeberg-ehdokkaita ja aloittanut Katri Alatalon Mustien ruusujen maa -sarjaa, josta kirjoitan Onnimanniin. Tietokirjallisuudessa Lea Laitisen ja Kati Mikkolan toimittamaa Kynällä kyntäjät, josta myös teen arvion.