Romantiikkaa Italiassa ja Suomessa

Tuija Lehtinen: Vastustajia ja valloituksia. Otava, 2014.
Yhteisniteessä teokset Ruusumadonna (2005) ja Ruutukuningatar (2006).

Tämä pokkari oli mukana Japanissa, mutta matkalla ei tullut luettua ihan niin paljon kuin olin ennakoinut. (Omia kirjoitustöitäkään ei tullut tehtyä ihan toivotussa määrin, mutta oli hauskaa kuitenkin.)

Pokkarissa on yhteisniteenä kaksi kertomusta, joiden päähenkilönä on Isla Kaarna, suomalainen medianomi. Ensimmäisessä kirjassa sujuvaa italiaa puhuva Isla asuu Roomassa, jossa hän rahoittaa elämänsä kolmella työllä: myymäläapulaisena suomalaisia tuotteita myyvässä liikkeessä, matkaoppaana suomalaisille turistiryhmille sekä toimittajana, joka tekee tilaushaastatteluja suomalaisille julkaisijoille. Eräänä päivänä Islan elämään astuu komea Luca, ja romanssi alkaa. Tuntuu vain siltä, että Luca on liian vahvasti sukunsa talutusnuorassa. Yhteisiä hetkiä sovittaessa aina ensin tarkastetaan suvun tarpeet, ja toisinaan tapaamisia peruuntuu yhtäkkiä sukulaisyllätysten vuoksi. Vähitellen Islasta alkaa tuntua, että nimenomaan Lucan kummitäti pyrkii valvomaan nuorta miestä. Isla on nimennyt naisen mielessään Ruusumadonnaksi jo ennenkuin tiesi tämän yhteydestä Lucaan.

Romanssi Lucan kanssa on ohi seuraavassa kirjassa, jossa Isla asuu Suomessa ja työskentelee televisioyhtiössä. Ongelmia uran etemisessä aiheuttaa erityisesti cc, jota Isla nimittää Ruutukuningattareksi. Kirjassa on runsaasti yhteyksiä ja viittauksia edelliseen kirjaan, Rooman ajan tutut soittavat, vierailevat ja kertovat Rooman kuulumisia. Välillä asiat näyttävät menevän kerrassaan solmuun, mutta kaikki selviää ja loppu on onnellinen.

Mukavaa kevyttä lukemista. Tarina pitää otteessaan, vaikka erityisesti Ruusumadonna on paikoin melko (melo)dramaattinen. Kuten sanottu, varasin tämän matkalukemiseksi, koska luotin siihen, että Tuija Lehtisen tekstiä jaksaa seurata myös päivän nähtävyyksistä väsyneenä iltaisin. En pettynyt.

Lomalukemista, osa 2

Anna Jansson: Haudan takaa. Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Gummerus, 204.

 

Päähenkilönä poliisi Maria Wern, joka on eronnut miehestään ja asuu lastensa kanssa Gotlannissa. Paikkakunnalla on juuri meneillään keskiaikaviikot. Rattijuoppo ajaa naisen yli, nainen vammautuu ja joutuu hoitokotiin. Myöhemmin yliajosta syytetty nainen kieltää ajaneensa, mutta hänet murhataan ennenkuin asia selviää.


Paikkakunnalla pelataan vampyyrilarppia World of Darknessin mukaisesti. Kaikki pelaajat eivät tunne lainkaan toisiaan pelin ulkopuolella eivätkä tiedä edes oikeita nimiä, seuraavan pelin aika ja paikka ilmoitetaan salaisella internet-sivulla. Opettaja suosittelee nuorelle näyttelemistä ja ohjaa tämän larppiin. Osalla larppaajista peli ja todellisuus näyttävät sekoittuvan aika vahvasti.

Osteologian opiskelija haluaa selvittää gradussaan vanhan arvoituksen. Hän tilaa nähtäväkseen 1200-luvun luurankoja. Myöhemmin hän todella kirjoittaa gradunsa yhdessä yössä - ehkä ruotsalaiset gradut eivät muistuta suomalaisia vaan ovat paremminkin lehtiartikkeleiden tapaisia.

Olen pitänyt Anna Janssonin dekkareista, mutta tämä ei ollut yhtä hyvä kuin aikaisemmat. Jotkut henkilöhahmot ja tapahtumat tuntuvat epäuskottavilta ja häiritseviltä. Ihan viihdyttävä kirja silti.

Lomalukemista, osa 1

Donna Leon: Uskon asia. Suom. Kristiina Rikman. Otava, 2013.



Komisario Guido Brunetti pohdiskelee ennustajien ja ihmeparantajien toimintaa ja selvittää hyvän miehen kuolemaa. Ympäristönä on kuuma Venetsia, jossa on sitä enemmän mätää mitä korkeammalle hallinnossa mennään. Brunetti yrittää hoitaa työnsä hyvin, mutta tietää, ettei pysty parantamaan maailmaa eikä edes rakasta Venetsiaansa. Murhat hän kuitenkin selvittää.

Olen jo aikaisemminkin kirjoittanut Donna Leonin Brunetti-dekkareista, joita olen lukenut aika monta. Kertomukset muistuttavat toisiaan monessa suhteessa, Brunettin perhe-elämää kuvataan, komisario lukee klassista kirjallisuutta ja tuskailee korruptiota. Kaikesta huolimatta viihdyttävää luettavaa, josta aina jotain jää ajatteluttamaan.

Lohduton kosto

Mikko Karppi: Sateen varjo. Tammi, 2009.

Mikko Karpin esikoisromaanista Väinämöisen vyö (2007) olenkin kirjoittanut jo aikaisemmin, Karpin toinen romaani Unkarilainen taulu (2008) saanee myös joskus käsittelynsä. Sateen varjo on siis Karpin kolmas romaani.

Päähenkilö Tor on eronnut mies, jonka elämä on mennyt sijoiltaan hänen pikku poikansa kadottua joitakin vuosia sitten. Lähistöllä asui tuomittu pedofiili, jonka syyllisyyttä ei kuitenkaan voitu todistaa eikä pojan ruumista ole löytynyt.

Tor viiltelee ja satuttaa itseään, jotta edes kipu saisi hänet tuntemaan, että hän on elossa. Lopulta se ei riitä, ja Tor ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Lehdistöä ja poliiseja kuohuttaa sarjamurhaaja, joka tappaa sadistisilla tavoilla pedofiileja ja muita, joihin ei lain koura ole yltänyt. Outoa vain on, että tuhruisissa valvontakamerakuvissa tekijöitä näyttää olevan useampia, eikä Tor aina itsekään muista tekemäkseen aivan kaikkia yksityiskohtia.

Kirja on lohduton ja synkkä, alusta lähtien on selvää, ettei onnellista loppua voi odottaa.Loppuratkaisua osasin hiukan aavistella, mutta en täysin, yllättävääkin siinä vielä oli. Sateen varjo on vaikuttava ja kiinnostava kirja, vaikka en kyllä nosta sitä henkilökohtaisiin suosikkeihini.

runoa suvipäivänä

Tänään, runon ja suven päivänä, valitsin aamukahvilukemisekseni runokirjan, Margaret Atwoodin Myös sinun nimesi (WSOY, 2001, suom. Tero Valkonen).

Atwood tunnetaan Suomessa nimenomaan romaaneistaan, mutta hän on julkaissut myös neljätoista runokokoelmaa (vuoteen 2001 mennessä). Myös sinun nimesi sisältää valikoituja runoja useasta eri kokoelmasta.



Kokoelmassa on runoja isoäideille ja käärmeille, mytologiaan liittyviä runoja ja runoja naiseudesta ja parisuhteesta.Runot kuvaavat elämää, olevaa, mennyttä, tulevaa, myyttistä ja kuviteltua. Raadollista, ehkä. Ajatuksia herättävää myös.



Naisen vanhuudesta Atwood kirjoittaa (s.52):

Ääriviivojen katoamista
vastaan, äänten
katoamista vastaan,
korvien ja silmien hämärtymistä
vastaan, vanhojen ihmisten
pieniä pelkoja vastaan,
takeltemisen pelkoa, kuolemanpelkoa,
portaissa kaatumisen pelkoa vastaan
teen taian
pelkästä paperista. Se ei auta
mitään.

Käärmeistä Atwood kirjoittaa (s.81):

Käärme on eläimistä ainoa

joka ei laula.

Syy niihin on sama

kuin syy tähtiin, ja ihmiselle vieras.

Atorox

Mietteitä Atorox-novellikilpailusta

Tällä kertaa lukemani tekstit eivät muodostaneetkaan yhtä kirjaa, vaan kysymyksessä oli 23 Atorox-palkinnosta kilpailevaa novellia.

 

Atorox on nimimerkki Outsiderin (Aarne Haapakoski) 1940-luvulla luoma robottihahmo, joka on antanut nimensä Turun scifi-seuran  vuosittain jakamalle palkinnolle edellisen vuoden parhaasta scifi- tai fantasianovellista. 

Monet Atorox-ehdokkaat ovat jo olleet palkinnoilla jossakin kilpailussa ennen julkaisua, osa on muuten valikoitunut julkaistavaksi. Harrastajat ovat ehdottaneet kilpailuun erikoisen hyvinä pitämiään novelleja, ehdotetuista on mukaan päässyt tavallisesti 20-25 novellia. Valikoima on siis jo alun alkaen kohtalaisen korkeatasoinen.


Tällä kertaa mukana on siis 23 novellia, jotka edustavat fantasiaa, scifia ja kauhua. Itse asiassa kauhukuvasto, aaveet, kummittelu ja sentapaiset ilmiöt ovat varsin vahvasti edustettuina. Ajallisesti novellit sijoittuvat muinaisuudesta tulevaisuuteen, myös nykyaika ja lähihistoria ovat mukana.

Hyvin erilaisia ja erilaisiin aihepiireihin liittyviä novelleja on ymmärrettävästi hyvin vaikea laittaa paremmuusjärjestykseen. On vaikea edes sanoa, pidinko tuosta novellista enemmän kuin tästä toisesta... molemmat voivat olla omassa lajissaan ihan huippua.

Atorox eroaa monista muista kilpailuista siinä, että palkinnosta kisaavat ovat julkaistuja novelleja, joiden kirjoittaja tiedetään (varsinaisissa kirjoituskilpailuissahan tekstit yleensä kilpailevat nimimerkin takana). On kuitenkin vaikea sanoa, vaikuttaako kirjoittajan nimi, sukupuoli tai tunteminen jollakin lailla. Odottaako sitä joltakulta tietynlaista tekstiä, olettaako, että jonkun teksti on ilman muuta erikoisen hyvä -  tietoisesti tuollainen tietenkään ei vaikuta.

Joka tapauksessa olen nyt valintani tehnyt ja sijoittanut novellit jonkilaiseen palkitsemisjärjestykseen. Mieluummin ehkä kuitenkin olisin vain lajitellut tekstit muutamaan eri ryhmään, esim. mainiot, tosi hyvät ja ihan huiput. En paljasta tässä novelleja, jotka sijoitin parhaiksi, mutta ehkä kirjoitan niistä sitten myöhemmin kilpailun ratkettua.  

Outsiderin Atorox-kirjoja ilmestyi kaikkiaan kuusi: Atorox, ihmisten valtias (1947), Atorox kuussa (1947), Atorox Marsissa (1947), Atorox Venuksessa (1947), Atoroxin paluu 2948 (1948),  Atorox Merkuriuksessa (1948). 

Noituri

Andrzej Sapkowski: Pääskytorni. (Wieża Jaskółki, 1997). Noituri 6. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. WSOY, 2015.


 
Andrzej Sapkowskin Pääskytorni kuuluu palkittuun ja pidettyyn Noituri-sarjaan ja kirjan juoni jatkaa siitä, mihin edellinen eli viides osa päättyi.

Noituri Geralt etsii holhokkiaan Ciriä, vaikka välillä on varma, että tyttö on kuollut. Ciri puolestaan on ollut monta kertaa hengenvaarassa, mutta selviytynyt aina jotenkin. Hän kuitenkin uskoo, että kaikki ne, jotka lupasivat hänelle suojelusta, ovat hänet hylänneet.

Voi olla, etteivät kaikki Pääskytornin tapahtumat aukea lukijalle, joka tarttuu ensimmäiseksi tähän kirjaan. Sarja kannattaa aloittaa alusta, jos on kiinnostunut realistissävyisestä aikuisten fantasiasta.

Sarja on ollut mainiota luettavaa, mutta välillä mieleen on jo noussut ajatus, että noituri ja Ciri voisivat nyt jo viimein löytää toisensa. Toisaalta tällaista kiinnostavaa ja viihdyttävää (realistisista karmeuksistaan huolimatta) fantasiaa ihan mielellään lukee aina uuden osan...