Rakkautta ja ennakkoluuloja

Kirjastossa osui käsiin muutamia kirjoja, joista ensimmäiseksi luin tämän:


Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 2: Sairaus. Johnny Kniga, 2013. 300 s.

Usein trilogian keskimmäinen osa on joko vaikea ymmärtää ilman ensimmäistä osaa tai se jää sillä tavalla kesken, että se on selvästi vain viimeisen johdanto. Tämä kirja oli mieluisa yllätys, koska se toimii aivan hyvin itsenäisenä omana teoksenaan. Varmasti siinä on paljonkin viitteitä ensimmäiseen osaan, mutta ei missään kohdassa niin, että se olisi häirinnyt lukemista.
Keskeisinä henkilöinä ovat Rasmus ja Benjamin, kaksi nuorta miestä, joiden kummakin kotona homous jotain outoa, vierasta, luonnotonta ja syntistä. Molemmat ovat yrittäneet kieltää tunteensa ja taipumuksensa siinä onnistumatta.  
Kirja kertoo ajasta, jolloin AIDStuli Ruotsiin. Sairautta nimitettiin mm. homorutoksi ja sairastuneita pidettiin rangaistuksen saaneina ja haluttiin erittää tartuttamasta viattomia. Gardell kirjoittaa sekä kertomusta että tietoiskumaisia kuvauksia aidsiin liittyneestä uutisoinneista ja julkisista keskusteluista.
Sairaus vaikuttaa kaikkien kirjan keskeisten henkilöiden elämään ja ikävä kyllä myös monien kuolemaan. Suosittelen lukemaan.

Kauhua vanhassa kartanossa

Vieras kartanossa. (The Little Stranger.) Sarah Waters. Suom. Helene Bützow. Tammi, 2011. 594 s.

Sarah Watersin Vieras kartanossa on monitahoinen romaani, joka sisältää sekä ihan aitoa goottilaista kauhua että psykologista jännitystä ja yhteiskunnallisia jännitteitä. Romaanin minäkertojana on englantilaisen pikkupaikkakunnan lääkäri Faraday, josta tapahtumien edetessä tulee läheisen kartanon asukkaille tärkeä perheystävä. Raportoinnin lisäksi Faradaylla itselläänkin on tapahtumissa tärkeä rooli.

.

Sarah Waters on väitellyt Englannin kirjallisuudesta ja kirjoittanut sen jälkeen viisi historiallista romaania. Niistä kolme sijoittuu 1800-luvulle ja kaksi toisen maailmansodan tienoille. Watersin tuotannosta on aikaisemmin käännetty suomeksi teokset Silmänkääntäjä (2006) ja Yövartio (2007). Watersin esikoisromaanista Tipping the Velvet (1998) tehty televisiosarja on esitetty Suomessakin, mutta kirjaa ei ole suomennettu, kuten ei seuraavaakaan teosta Affinity (1999).

Vieras kartanossa sijoittuu aikaan kaksi vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Hundreds Hallin kartanossa asuu leskirouva Ayres 26-vuotiaan tyttärensä Carolinen ja tätä pari vuotta nuoremman poikansa Rodin kanssa. Kartanon jokaisella perheenjäsenellä on oma tragediansa. Selvemmin se on nähtävissä perheen pojan kohdalla. Roderick on loukkaantunut vakavasti sota-aikana lentokoneen pudottua. Hänen ihonsa on paikoin palanut, hän ontuu kävellessään ja hänellä on jatkuvia kipuja. Tytär Caroline raataa talon hyväksi. Sodan aikana hän toimi menestyksekkäästi naisten merivoimissa, mutta äiti kutsui hänet kotiin hoitamaan loukkaantunutta veljeä. Kartanon rouvallakin on salainen murhe: hänen esikoistyttärensä Susan kuoli lavantautiin seitsenvuotiaana, paljon ennen seuraavien lasten syntymää.

Hundreds Hallin kartano oli aikoinaan ollut paikkakunnan keskipiste. Nykyään talon parhaat esineet on myyty ja se mikä on jäljellä, rapistuu. Vanhat sukukartanot ja rauniolinnat kuuluvat hautausmaiden ohella goottilaisen kauhuromaanin keskeisiin tapahtumapaikkoihin. Kehykset kummallisille tapahtumille ovat siten olemassa. Lisäksi lääkäri tarinan kertojana toimii ainakin näennäisesti viileän tieteellisenä tarkkailijana, mikä on myös omiaan vihjaamaan tuleviin tapahtumiin. Kun palvelustyttö Betty kertoo Faradaylle epämääräisistä peloistaan, lukija alkaa odottaa jotain kaameaa tapahtuvaksi.

Kun perheen säyseä koira yllättäen raatelee vierailevan pikkutytön kasvot, Betty vakuuttaa uudelleen vaistoavansa talossa pahaa. Faraday nimittää häntä typeräksi ja käskee tytön unohtamaan hupsuttelut, mutta kun Rod alkaa kertoa oudoista tapahtumista, Faraday arvelee nuoren miehen mielenterveyden järkkyvän. Rod vaikuttaa tasapainoiselta, mutta hyvin stressaantuneelta, sillä kartanonherran, eversti Ayresin kuoltua vastuu talon isännyydestä on ollut Rodin harteilla. Yleisesti kuitenkin kuiskitaan, että sota-ajan tapahtumat olisivat vaikuttaneet Rodiin myös henkisesti.

Kahden kerroksen väkeä

Tohtori Faraday – hänen etunimeään ei missään vaiheessa mainita – muistaa kartanon loistoajat lapsuudestaan. Hänen äitinsä nimittäin työskenteli ennen naimisiinmenoaan kartanon lastenhoitajana ja hänellä oli myöhemminkin ystäviä palvelusväen joukossa. Entisen palvelijan pikkupoikakin sai siten mahdollisuuden tutustua salavihkaa kartanoon ja poika ihastui rakennukseen aivan suunnattomasti.

Faraday on pätevä lääkäri, mutta hän tuntee, ettei hän ole suosittu, koska häntä ei ole helppo luokitella: hän ei ole kyllin hieno säätyläisille, mutta ei oikein kelpaa myöskään paikkakunnan työläisille, jotka haluaisivat katsoa lääkäriinsä ylöspäin. Faraday on jo vuosia harjoittanut lääkärintointaan paikkakunnalla, mutta Hundreds Hallissa hän ei ole käynyt. Kartanosta ei usein kutsuta lääkäriä ja kartanon väki kuuluukin oikeastaan Faradayn kollegan potilaiksi. Kun lääkäriä kutsutaan hoitamaan palvelustytön mahakipua, kollega sattuu olemaan muualla ja Faraday saa tapauksen hoitaakseen.

Faradayn elämä alkaa kietoutua vahvasti kartanon asukkaisiin. Taustansa vuoksi hän on kuitenkin pitkään eräänlainen nousukas, vaikka perhe on hänelle hyvin ystävällinen ja hänen avustaan kiitollinen. Rouva Ayres jopa lahjoittaa Faradaylle vanhan perhevalokuvan. Kauan sitten otetussa valokuvassa on mukana myös palvelusväkeä ja kuvassa näkyy mahdollisesti Faradayn äiti. Palvelijoiden kasvot ovat kuitenkin niin epäselvät, ettei asiaa voi varmistaa. Kysymyksessä kuitenkin todennäköisesti on joku kuvan palvelustytöistä, ehkä ei ole niin paljon väliä, kuka.

Kun Faraday saapuu aikuisena ensi kertaa rappeutuneeseen kartanoon, hän on järkyttynyt ja kauhistunut tapahtuneista muutoksista ja myöhemmin hän näkee joka käynnillä lisää rapistumisen merkkejä. Myöhemmin kertojana Faraday puhuu Carolinesta ja kiintymyksestään tähän, mutta selvästi on nähtävissä, että myös kartano rakennuksena merkitsee Faradaylle erittäin paljon. Seurustelu ja kihlaus kartanontyttären kanssa voisi tehdä lastenhoitajan pojasta kartanonisännän. Huolimatta siitä, että kartano on huonossa kunnossa eikä lääkärin tuloilla sitä pystyisi edes sellaisenaan ylläpitämään saati kunnostamaan, Faraday vastustaa suorastaan raivokkaasti ajatusta kartanon myymisestä.

Mennyttä maailmaa

Romaanissa yliluonnollinen sekoittuu yhteiskunnalliseen. Tietty aikakausi on peruuttamattomasti ohi eikä yläluokka pysty enää ylläpitämään perinteistä elämäntapaansa. Kartano rapistuu, kun ei ole varaa palkata henkilökuntaa eikä ole rahaa korjauksiin. Samalla häviää myös suku, oli syynä sitten yhteiskunnalliset muutokset tai kartanoa koskeva kirous. Kartanonherroja ei enää synny. Mieleen tulee Poen Usherin talon häviö, kun sekä ihmiset että rakennus ovat tulleet tiensä päähän ja sortuvat lopulta. Caroline alkaa uskoa talossa vallitsevaan pahaan, hänen äitinsä taas seurustelee kolmekymmentä vuotta sitten kuolleen pikku Susanin kanssa.

Kartanossa tapahtuu monenlaisia outoja asioita, joita ei pysty järjellä selittämään. Välillä Faraday vaikuttaa ääliöltä, joka lääkärinä ei vain voi myöntää ilmiselvää pimeiden voimien läsnäoloa, vaan on pakotettu etsimään rationaalista selitystä silloinkin, kun sellaista selvästikään ei voi olla. Kertojana toimivan Faradayn omakin rooli ja motiivit epäilyttävät hetkittäin. Aina, kun arkiset tapahtumat tuovat tilanteeseen haurasta normaaliutta, lukija alkaa kuitenkin odottaa tapahtumille järjellistä selitystä, jonka tuntuu olevan juuri paljastumassa.

Kirjan alkuperäinen nimi Little Stranger voisi vihjata kauan sitten kuolleeseen pikkutyttöön, jonka läsnäolo tuntuu liittyvän moniin outoihin tapahtumiin. Rouva Ayres vaikuttaa kirjan alussa hyvin tasapainoiselta ja elämäänsä melko tyytyväiseltä. Esikoisen kuoleman jälkeen hän on saanut kaksi muuta lasta ja taloudellisia ongelmia lukuunottamatta asiat näyttävät olevan hyvin. Kun tilanne arjen maailmassa alkaa muuttua vaikeaksi, hän kääntyy yhä enemmän tytärvainajansa puoleen. Äitinä hän tuntee syyllisyyttä siitä, ettei ollut jatkuvasti tytön vierellä tämän sairauden aikana ja Faradaylle hän tunnustaa, että kuollut lapsi on kulkenut hänen mukanaan aina. Toisaalta myös Faraday itse kävi lapsena luvatta kartanossa ja on nyt pyrkimässä sinne pysyvästi. Taustaltaan työväenluokkainen lääkäri kartanontyttären kosijana ei tosin tunnu mitenkään erityisen oudolta suomalaiselle lukijalle, joka ei ole täysin sisäistänyt englantilaista tiukasti sosiaaliluokkien rajaamaa yhteiskuntaa.

Vieras kartanossa sisältää goottilaisen kauhun keskeisiä elementtejä, mielisairautta, kummittelua ja sukusalaisuuksia; tapahtumapaikkana on rapistuva syrjäinen kartano, jossa elävät sammuvan suvun viimeiset edustajat. Toisaalta myös eletään tavallista, normaalia arkielämää. Kartanonisäntä nähdään lypsyllä, uudisrakennuksia nousee kartanon lähelle, Faraday kollegoineen pohtii terveydenhoitouudistuksen vaikutuksia. Kartanon ja sen asukkaiden synkkä kohtalo ei ole väistämätön, vaan asiat voisivat kääntyä myös parempaan suuntaan. Niitä parempia suuntia olisi ehkä kuitenkin monta, jokaisella omansa.

 
(Tämä arvio on julkaistu Kiiltomadossa 25.5.2011.)

Prinsessa ja koko valtakunta

Luin muutama päivä sitten Anni Nupposen Putoavan tähden prinsessan ja tein siitä arvion Onnimanniin. Pidin kirjasta paljon. Se ei ole ihan perinteistä fantasiaa, vaikka on siinä sitäkin. Nupponen on kirjoittaja, josta vielä kuullaan.

Prinsessa ja koko valtakunta

Anni Nupposen alun perin omakustanteena ilmestynyt esikoisteos Nainen ja kuningas sai vuonna 2009 Kuvastaja-palkinnon, joka on Suomen Tolkien-seuran myöntämä palkinto edellisen vuoden parhaalle fantasiakirjalle. Kirja käsitteli valtaa ja vastuuta, ja sama teema toistuu vahvasti Nupposen toisessa romaanissa Putoavan tähden prinsessa.  

Rhiandarin satuvaltakuntaa hallitsee aina kaksisataa vuotta kerrallaan lumottu kuningatar, joka synnyttää kolme prinsessaa. Näistä näkijät valitsevat yhden tulevaksi kuningattareksi, toiset naitetaan muihin satuihin tai toimitetaan muilla tavoin unohduksiin. Rhéta on prinsessa, jonka on määrä väistyä hallitsijaksi nousevan sisarensa tieltä. Hänet vaivutetaan lumottuun uneen, josta kosijan on määrä tulla häntä aikanaan herättämään. Kun Rhéta herää tornissaan, on kulunut seitsemänkymmentä vuotta. Mitään kosijaa ei näy, sen sijaan ympärillä on pölyä ja hämähäkinseittejä. Jotakin on tapahtunut.

Rhétan nukkuessa maailma on muuttunut perusteellisesti. Uusi kuningatar, sisar, jonka Rhéta muistaa lapsuudestaan itsekkääksi ja ahneeksi, on tavoittelut liikaa ja surmattu kansannousussa. Valtakunta on sekaisin. Kehenkään ei voi luottaa. Taikuus on kadonnut, kielletty. Rhéta on ainoa jäljellä oleva lumottu ihminen, hän on ainoa kuningatarsuvun laillinen jälkeläinen. Osa kansasta toivoo hänen nousevan valtaistuimelle, osa pitää ajatusta mahdottomana.

Putoavan tähden prinsessa on yhtä aikaa sadunomainen ja realistinen kertomus nuoresta naisesta, joka etsii omaa tietään. Kirjan fantasiamaailma on joissakin asioissa hyvin erilainen kuin reaalimaailma, mutta silti uskottavan tuntuinen. Monenlaiset pikku yksityiskohdat luovat autenttisen maailman tuntua. Ihmisetkään eivät ole aivan yksioikoisesti joko hyviä tai pahoja vaan kukin toimii omien lähtökohtiensa ja periaatteittensa mukaan. Ihmisen elämään vaikuttavat sekä hänen omat valintansa että yhteiskunnan tapahtumat, joita kukaan ei voi paeta. Laillisen hallitsijan löytyminen ei ratkaise maailman ristiriitoja. Rhéta joutuu miettimään, mihin hänen syntyperänsä häntä velvoittaa ja miten paljon hän on vastuussa menneitten kuningatarhuoneitten teoista ja tapahtumista. Prinsessan kohtalo on samanaikaisesti sekä surullinen että kaunis.

Nupposen teksti on sujuvaa ja miellyttävälukuista. Tekstissä on sopivassa suhteessa ennalta arvattavia piirteitä että yllätyksellistä ainesta. Toki mukana on myös joitakin hiukan epäuskottavia hetkiä, mutta niitä ei ole häiritsevän paljon. Nupponen on lahjakas kirjoittaja, jolta voi odottaa paljon tulevaisuudessakin. Kirjan poikkeuksellisen kaunis kansi on Jani Laatikaisen käsialaa. 

(Julkaistu Onnimannissa 1/2014.)

 

sekalaista

Jotkut, varsinkin bloggaavat ystäväni, pystyvät näin vuoden vaihduttua luettelemaan viime vuonna lukemansa kirjat tai ainakin niiden määrät. (Melkoisia lukuja monella.) Mietin, pitäisikö minunkin merkitä muistiin, mitä olen lukenut, vaikka en kyseisestä kirjasta kirjoittaisikaan...

Tässä viimeksi olen kaunokirjallisuuden puolelta tosiaankin lukenut Runeberg-ehdokkaita ja aloittanut Katri Alatalon Mustien ruusujen maa -sarjaa, josta kirjoitan Onnimanniin. Tietokirjallisuudessa Lea Laitisen ja Kati Mikkolan toimittamaa Kynällä kyntäjät, josta myös teen arvion.

sekalaista

Facebookissa kiertää meemi, jossa pyydetään luettelemaan kymmenen vaikuttanutta kirjaa. Itse en ole osallistunut, koska en vain yksinkertaisesti pystyisi rajaamaan kymmeneen... Jo niistä ikivanhoista lasten- ja nuortenkirjoista, joihin aina uudelleen palaan, tulee pitempi lista.

Jotkut tuttuni kertovat, etteivät he ajattelisikaan lukea uudelleen samaa kirjaa, jonka ovat jo joskus lukeneet. Minä palaan usein samoihin kirjoihin ja luen niitä uudelleen, erityisesti kun olen sairaana tai pahalla mielellä. Muutama vuosi sitten, kun olin oikein surullinen, luin mm. muutamassa päivässä koko Harry Potter -sarjan jälleen kerran - sen jälkeen pystyin taas palaamaan tosimaailmaan. Minua ei haittaa, vaikka muistan kirjan tapahtumat tai suosikkidekkarieni murhaajat. (Minulla on kutakuinkin kaikki Agatha Christien dekkarit, pidin niistä joskus paljon ja olen lukenut ne moneen kertaan. Enää ne eivät viehätä minua samalla tavalla, mutta silti niissä on muutamia, joita luen edelleen.)

En siis yritä listata kymmentä kirjaa, mutta ehkäpä vielä kirjoitan joistakin sellaisista, joita olen lukenut monta kertaa. Tällä hetkellä luen Runeberg-ehdokkaita. Koska olen itse raadissa, en käsittele niitä täällä erikseen, mutta ehkä kirjoitan henkilökohtaisista lukukokemuksistani jotain sitten, kun päätös on tehty.

Varjonainen

Luin viime viikolla Maarit Verrosen uusimman romaanin Varjonainen. Olen lukenut luullakseni koko Verrosen aikaisemman tuotannon ja enimmäkseen pitänyt hänen kirjoistaan kohtalaisen paljon. Verrosen romaani Pimeästä maasta (Kirjayhtymä, 1995) kuuluu edelleen parhaimpiin ikinä lukemiini kirjoihin.

Mutta Varjonaiseen. Nimettömäksi jäävä nainen saapuu Suomeen ilman papereita, liikkuu siellä täällä ja vähitellen ottaa yhä vahvemmin yhden ihmisen henkilöllisyyden. Ikuisesti tällainen valheiden ja salailun verkko ei voi kestää, joten myös Varjonaisen elämä alkaa repeytyä...

Verronen kirjoittaa sujuvasti ja elävästi. Eläydyin vahvasti päähenkilön elämään ja pidätin välillä hengitystäni, kun hän oli vaarassa paljastua. Jotkut asiat kuitenkin tuntuivat soljuvan liiankin helposti, ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut agenttiromaani, jossa soluttautuminen on suunniteltu etukäteen vaihe vaiheelta. Kirjan loppu jättää varjonaisen tulevaisuuden avoimeksi, lukijan itse mietittäväksi.

Pidin siis Varjonaisesta. Ei se Pimeästä maasta -romaanille mitenkään vedä vertoja, mutta hieno kirja kaikenkaikkiaan.

Sookie ja vampyyrit

Viime yönä tuli luettua Charlaine Harrisin yhdestoista Sookie Stackhouse -kirja Veren muisti (pinossa odottaa myös sarjan seuraava osa Veri kielellä). Kirjoitan tästä sarjasta kokonaisuutena ja erityisesti sen loppuratkaisusta  keväällä Onnimanniin, sitten kun viimeinenkin osa on ilmestynyt. Mutta nyt Veren muistiin:

Päähenkilö Sookie on verisiteessä vampyyrirakastettunsa kanssa ja siten sotkettuna mukaan vampyyrien valtataisteluihin. Tilannetta mutkistavat vielä Sookien keijusukulaiset, joiden suunnitelmien laadusta Sookie ei saa selvää, sekä ihmispsykopaatti, joka on päättänyt tappaa Sookien. Sookie on kuitenkin neuvokas ja lisäksi hänellä on roppakaupalla onnea, joten tästäkin kaikesta hän selviää.

Olen lukenut kaikki sarjan kirjat ja pidän sarjaa puutteistaan huolimatta hyvin viihdyttävänä. Viihdyttävä oli toki myös Veren muisti, mutta hienoinen pettymys se oli. Tuntui, että Sookie suhtautuu hengenvaaraansa kovin kevyesti (kyllähän hän toki siis suojautuukin), ja että hänen selviytymisensä oli myös itsestään selvää. Erityisesti eräässä kohdassa, jossa useampikin vampyyri ja ihminen saa surmansa, Sookie raportoi kuin sivustakatsojana, vaikka hän selvästi on tapahtumissa osallisena. Lyhyesti tiivistettynä: mielestäni Sookie oli elävämpi ja aidompi sarjan aikaisemmissa osissa, hän on muuttunut jotenkin pinnallisemmaksi ja tyhjemmäksi, kun olisi ehkä odottanut tapahtuvan päinvastoin.

Juoni on jännittävä ja monitahoinen; kuten todellisessakin maailmassa, monia asioita tapahtuu samanaikaisesti, sekä hyviä että huonoja. Jotenkin ikävästi erilaiset tapahtumat alkavat keskittyä Sookieen, ikäänkuin hän olisi (ainakin yliluonnollisen maailman) keskipiste.

En siis pitänyt Veren muistista yhtä paljon kuin sarjan aikaisemmista osista, mutta osana kokonaisuutta se varmaan puolustaa paikkaansa. Sen näkee sitten, kun koko sarja on luettu...