Japanilainen vaeltaja

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet. (Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi.) Tammi, 2014. Keltainen kirjasto. Suom. Raisa Porrasmaa.

Näkyvyyttä saanut ja ylistetty teos on kehujen arvoinen. Kerronta on näennäisen yksinkertaista, tapahtumat verkkaisia, silti tarinaan jotenkin uppoaa.
   
Viisi lukioaikaista ystävystä. Neljällä on nimessään joku väri, viides on "väritön" Tsukuru Tazaki. Syytä selittämättä Tsukuru Tazaki suljetaan yhtäkkiä ulos ystäväpiiristä. Isku on kova, mutta vähitellen hän uskoo päässeensä asian yli. Kuusitoista vuotta myöhemmin Tsukurun naisystävä vakuuttaa, että Tsukurun on selvitettävä asia ennenkuin hän pystyy todella jättämään sen taakseen. Tsukuru lähtee tapaamaan vanhoja ystäviään ja kysymään, mitä silloin aikanaan oikeastaan tapahtui...

Olen kiinnostunut japanilaisesta kulttuurista ja elämänmenosta, mikä oli epäilemättä yksi osa tämän teoksen viehätystä. Tsukurun käyntiä Suomessa mainostetaan kirjan takakannessakin, mutta matka ei ole ihan niin iso osa kirjaa kuin hehkutuksen pohjalta voisi kuvitella.

taas Christietä

Sankaripari Tuppence ja Tommy

Agatha Christie: Salainen vastustaja. WSOY, 2013. Suom. Eva Siikarla. Alkuperäinen teos The Secret Adversary ilmestyi vuonna 1922, ensimmäinen suomenkielinen painos vuonna 1974.

Salainen vastustaja sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, Lusitanian uppoaminen on tärkeässä osassa. Tärkeitä papereita on jossakin, ja niiden löytyminen voisi saada aikaan suunnatonta vahinkoa...

Tommy on osallistunut sotaan sotilaana, Tuppence (oikealta nimeltään Prudence) on puolestaan palvellut sairaalassa ja autonkuljettajana. Vanhat ystävykset tapaavat sattumalta, molemmat lähes pennittöminä. He tekevät yhteisiä suunnitelmia taloutensa kohentamiseksi (Oy Nuoret Seikkailijat Ab ), mikä johtaa heidän vaarallisten tapahtumien pyörteisiin.

Tommy ja Tuppence ovat hauska parivaljakko, Tuppence kekseliäs, nokkela ja impulsiivinen, Tommy harkitsevampi.Tuppence on moderni nainen, joka käyttää lyhyttä hametta ja tupakoi; tietenkin hän on sota-aikana tehnyt ja nähnyt asioita, joita hänen esiäitinsä kauhistelisivat. Silti hän on pohjimmiltaan kunnollinen papintytär.

Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos, 2012. 

Emmi Itäranta voitti Teemestarin kirjalla Teoksen romaanikäsikirjoituskilpailun vuonna 2011. Kirja on ollut menestys ja sen käännösoikeudet on myyty moneen maahan. Suomessa Itäranta palkittiin romaanistaan Kalevi Jäntin palkinnolla. Yhdysvalloissa romaani on saanut nimen Memory of Water ja se on nimetty Philip K. Dick -palkintoehdokkaaksi.

Olen aikonut lukea Teemestarin kirjan siitä saakka, kun se ilmestyi, mutta vasta nyt satuin huomaamaan sen kirjastossa ja nappasin mukaani. Otin kirjan iltalukemiseksi tarkoituksenani lukea pari lukua ennen nukahtamista, mutta luin kirjan loppuun saman tien.

Paljon hehkutetusta kirjasta odotukset ovat tietysti korkealla ja joskus pettyy, kun palkittu kirja ei sitten olekaan "elämää suurempi" elämys. Teemestarin kirjan kohdalla on kyllä helppo ymmärtää, miksi kirja on saavuttanut menestyksen. Kirjan rakenne on tasapainoinen, juoni jännittävä ja kieli kaunista. Puhtaan veden puute on todellinen ongelma monin paikoin maapalloa nykyäänkin, mutta länsimaista lukijaa se koskettaa tietysti vahvasti, kun se tapahtuu meille. Suomalaisen kylän ja itämaisen teeseremoniaperinteen yhdistäminen tekee kertomuksesta samalla kertaa ainutlaatuisen ja universaalin.

Perinteentutkijana ymmärrän hyvin, että Teemestarille ja hänen oppilaalleen on hyvin tärkeää säilyttää ikivanha perinne. Voisi kuvitella, että teeseremoniaperinteen ylläpito voisi olla arvokas asia koko kylälle. Sitä se ei näytä varsinaisesti olevan, vaikka Teemestari toki on arvostettu siinä missä muutkin kylän merkkihenkilöt.

Kirjassa on monia kiinnostavia ja hienoja yksityiskohtia. Mieleen jäi tytön valmistuminen teemestareitten miehisen perinteen jatkumoon, Norian ja Sanjan ystävyys, salaisuudet, matkan valmistelu. Kuvaus maailmasta, jossa puhdas vesi on säännösteltyä ja kallista kauppatavaraa, on pelottava.

Kirjan kansi on rauhallinen ja tavallaan miellyttävä, mutta takakansiteksti ei erotu ruskealta pohjalta niin hyvin kuin toivoisi (kappaleeni on muovitettu kirjaston kirja).

Murha Venetsiassa

Donna Leon: Pedon palkka. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia. Otava, 2014. Suom. Kristiina Rikman.

Olen lukenut monia Donna Leonin kirjoja; pidän niissä erityisesti Venetsian ja komisario Brunettin ja hänen perheensä kuvauksesta. Ne ovat tämänkin kirjan parhaat puolet.

Kanavasta löytyy ruumis aivan ilmeisesti henkirikoksen jäljiltä. Vainajan henkilöllisyyttä selvitetään ensin, sitten murhan motiivia. Tietokonetta käyttävät poliisilaitoksella jo muutkin kuin signorina Elettra, Brunettillakin on omansa. Brunetti vierailee myös teurastamossa ja murhatapausta selvittäessään hän pohtii naudanlihan käytön eettisyyttä.   

Brunetti osaa kieliä ja lukee virkistyksekseen klassikoita. Vaimo on kirjallisuudentutkija ja opettaa yliopistolla, minkä lisäksi hän valmistaa perheelleen herkulliset monen ruokalajin lounaat ja päivälliset myös työpäivinä. Eineksistä ei edes puhuta. Kaikki perheenjäsenet teini-ikäisiä lapsia myöten ovat hyvin tiedostavia.

Pidin hyvin paljon enesimmäisistä Guido Brunetti -kirjoista ja yritin saada luettavakseni uudet heti, kun ne olivat ilmestyneet. Enää en ole niin innostunut. Ei voi väittää, että kirjat kokonaisuuksina olisivat keskenään samanlaisia, mutta monet hauskat, mielenkiinnoiset ja jännittävät henkilöt ja yksityiskohdat ovat jo esiintyneet niin monta kertaa, että niiden viehätys on hiukan karissut. Esimerkiksi signorina Elettra hykerrytti aluksi jo pelkällä olemassaolollaan, teki hän mitä tahansa. Nykyään tämä alkuaikojen suosikkihenkilöni on vain yksi henkilöhahmo muiden joukossa.

Donna Leon kuvaa Venetsiaa Guido Brunettin näkökulmasta, hän asettuu syntyperäisen venetsialaisen asemaan ja laittaa hänen suuhunsa kommentit virkamiehistä, rakentamisesta, poliitikoista ja turisteista. Leonin kirjojen kansiteksteissä muistetaan yleensä aina mainita, ettei kirjailija ole antanut kääntää teoksiaan italiaksi, että saa kulkea kotikaupungissaan Venetsiassa rauhassa ja tuntemattomana. Asian kääntöpuolena on, että kukaan paikallinen ei pysty kyseenalaistamaan kuvaa, jonka kirjailija hänen kotikaupungistaan luo.

Tulen tyttäriä

Maria Carole: Tulen tyttäriä. Osuuskumma, 2014.

Maria Carole kuvaa voimakkaita naisia: Naarni on taitava, peloton ja vahva sotilas. Livia ei tiedä, mitä tahtoo, mutta ei ainakaan naimisiin vastenmielisen pojan kanssa, ennemmin hän karkaa. Emma kasvattaa valittamatta lapsensa yksin. Naarni ja Livia ovat vain osin ihmisiä, he ovat kirjan otsikon mukaisesti tulen tyttäriä, kun taas Emma on kokonaan ihmissyntyinen.

Naarni ja Emma rakastuvat, mutta Naarnilla on vielä kymmenen vuotta palvelusaikaa jäljellä. Naarni on ollut hyvä sotilas, mutta itse hän olisi valinnut jotain muuta, jos hänellä olisi ollut mahdollisuus valita. Kun Naarnin paras ystävä ja sotilastoveri saa surmansa, Naarni päättää jättää sotimisen. Hän haluaisi asua Emman kanssa, mutta hänet tuomitaan vankeuteen. Monenlaista tapahtuu, ennenkuin kaikki päättyy useimpien kohdalla hyvin.

Pidin kovasti päähenkilö Naarnista, hän on samalla särmikäs ja herkkä, toden tuntuinen. Melko uskottavia ovat muutkin henkilöt. Kirjan maailma on myös hyvin rakennettu ja kiinnostava, juoni ja kerronta sujuvaa. Kieli ei ihan joka paikassa ollut täydellisen hyvää, paikoin joku kummallinen sanavalinta töksähti. Puhekielisyys kyllä sopi ja teki varsinkin Emman hyvin eläväksi.

Kaikkiaan olin mieluisasti yllättynyt tästä romaanista. En toki odottanutkaan, että se olisi huono, mutta ihan hämmästyttävästi lähes jokainen osa sopii paikalleen. Täytyy pitää silmällä Carolen tuotantoa, odotettavissa saattaa olla helmiä.

Lisäksi - pidän kyllä sarjoistakin, mutta on virkistävää, että kysymyksessä on itsenäinen kirja, joka päättyy ilman lukemattomia auki jääviä asioita, joista osa jo unohtuu ennen seuraavan osan ilmestymistä.  

Lolita

Vladimir Nabokov: Lolita. 

(Lolita, 1955.) Gummerus, 1998 (yhdeksäs painos). Suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari.

Humbert Humbert on nelissäkymmenissä ja kiinnostunut pikkutytöistä.

Lolita − Dolores Haze − on kaksitoistavuotias, H. H. sanoin nymfetti.

Kirjallisuudentutkija H. H. kirjoittaa vankilassa oikeudenkäyntiä odotellessaan selvityksen tapahtumista. 

H. H. joutui sattumalta tilapäiseksi vuokralaiseksi rouva Hazen luokse. Rouvalla oli 12-vuotias tytär, johon H. H. heti iski silmänsä. Hän haaveili antavansa molemmille vahvaa unilääkettä ja sitten tekevänsä tytälle mitä halusi.

Rouva Haze ilmaisee olevansa kiinnostunut avioliitosta. Sen avulla H. H. tulee Lolitansa isäpuoleksi. Tuore aviovaimo kuolee onnettomuudessa. H. H. noutaa Lolitan kesäleiriltä ja kiertelee (pakenee) tämän kanssa ympäri Yhdysvaltoja kunnes jää kiinni.

SM-seksiä

Anne Rice: Kuinka prinsessa Ruusunen vapautetaan. 

(Beauty's Release, 1985.) Basam Books, 2015. Suom. Timo Utterström.

Tämä on SM-trilogian kolmas osa. Ruusunen on siepattu Sulttaanin hoviin, jossa yhä uudet (tai aina ne samat) seksuaaliset alistuskohtaukset viehättävät häntä. Suuri osa kirjasta kerrotaan prinssi Laurentin suulla, hän on enimmän osan ajasta miesten alistettavana ja vähän dominoi itsekin.

Asiaan kuuluu, että sekä Ruusunen että Laurent nauttivat nöyryytetystä osastaan  niin paljon, ettei kumpikaan haluaisi lähteä, kun se aika koittaa.

Jatkuva piiskaaminen ja itkeminen eivät oikein jaksa viehättää, mutta oli kirjassa hauskojakin kohtia, erityisesti ponitalli-osastolla. Ja onnellinen loppu.