Olen lukenut monia Donna Leonin kirjoja; pidän niissä erityisesti Venetsian ja komisario Brunettin ja hänen perheensä kuvauksesta. Ne ovat tämänkin kirjan parhaat puolet.
Kanavasta löytyy ruumis aivan ilmeisesti henkirikoksen jäljiltä. Vainajan henkilöllisyyttä selvitetään ensin, sitten murhan motiivia. Tietokonetta käyttävät poliisilaitoksella jo muutkin kuin signorina Elettra, Brunettillakin on omansa. Brunetti vierailee myös teurastamossa ja murhatapausta selvittäessään hän pohtii naudanlihan käytön eettisyyttä.
Brunetti osaa kieliä ja lukee virkistyksekseen klassikoita. Vaimo on kirjallisuudentutkija ja opettaa yliopistolla, minkä lisäksi hän valmistaa perheelleen herkulliset monen ruokalajin lounaat ja päivälliset myös työpäivinä. Eineksistä ei edes puhuta. Kaikki perheenjäsenet teini-ikäisiä lapsia myöten ovat hyvin tiedostavia.
Pidin hyvin paljon enesimmäisistä Guido Brunetti -kirjoista ja yritin saada luettavakseni uudet heti, kun ne olivat ilmestyneet. Enää en ole niin innostunut. Ei voi väittää, että kirjat kokonaisuuksina olisivat keskenään samanlaisia, mutta monet hauskat, mielenkiinnoiset ja jännittävät henkilöt ja yksityiskohdat ovat jo esiintyneet niin monta kertaa, että niiden viehätys on hiukan karissut. Esimerkiksi signorina Elettra hykerrytti aluksi jo pelkällä olemassaolollaan, teki hän mitä tahansa. Nykyään tämä alkuaikojen suosikkihenkilöni on vain yksi henkilöhahmo muiden joukossa.
Donna Leon kuvaa Venetsiaa Guido Brunettin näkökulmasta, hän asettuu syntyperäisen venetsialaisen asemaan ja laittaa hänen suuhunsa kommentit virkamiehistä, rakentamisesta, poliitikoista ja turisteista. Leonin kirjojen kansiteksteissä muistetaan yleensä aina mainita, ettei kirjailija ole antanut kääntää teoksiaan italiaksi, että saa kulkea kotikaupungissaan Venetsiassa rauhassa ja tuntemattomana. Asian kääntöpuolena on, että kukaan paikallinen ei pysty kyseenalaistamaan kuvaa, jonka kirjailija hänen kotikaupungistaan luo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti