Marraskuun lukuhaaste

Marraskuun lukuhaaste: luetaan vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta joka päivä. Luulen, että tulee onnistumaan, vaikka tietenkin voi olla hankaliakin päiviä. 

Suunnittelen kirjoittavani tänne joka päivä ainakin sen, mitä kirjaa olen lukuhaasteen puitteissa lukenut.

Tämän päivän teksti oli Katharina Hagenan Yö ei unohda (Minerva, 2014). Luin kirjan jo kertaalleen pari päivää sitten, mutta tänään luin sen uudelleen, kun aloin tehdä kirjasta arviota. Tämä on minulle aika tavallinen tapa: ensiluennan jälkeen merkitsen muistiin vaikutelmia, tunnelmia, kysymyksiä. Sitten luen kirjan (tai ainakin osia siitä) uudelleen ja kirjoitan arvion. Usein jätän valmiin arvion vielä odottamaan yön yli ja luen sen seuraavana päivänä. Ehkä korjaan jotain sanamuotoa ja saatan lisätä tai poistaa jotakin. Jos arvio sitten on kohtuullisen kunnossa, lähetän sen matkaan. Joskus olen hionut arvioita päiväkausia, mutta nykyään tavoitteeni on "tarpeeksi hyvä", sillä täydellisyyteen ei kuitenkaan voi päästä. 

Mutta Hagenaan. Koska lähetän kirjasta tekemäni arvion julkaistavaksi, en käsittele sitä tässä kovin paljon. Totean vain, että Hagenaa on hehkutettu kovasti ja mielestäni ansaistusti. Kirjailijan edellinen teos (ja samalla ensimmäinen romaani), vuonna 2008 ilmestynyt Der Geschmack von Apfelkernen (suom. 2009 nimellä Omenansiementen maku), oli arvostelu- ja myyntimenestys. Varmasti menestysteos on tämäkin, ainakin alkukielistä teosta on ylistetty. Kirjan teemoina uni, kuolema, muistot ja menetys kietoutuvat yhteen kiinnostavien henkilöhahmojen kanssa. Pidin tästä.

Haurela

tämä teksti ei käsittelekään kirjaa, vaan teatteria!

Turun ylioppilasteatteri esitti Anni Mikkelssonin kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Haurela, hankalien laulu. Ensi-ilta oli tänään, 10.10.2014.

Seilin saarella toimi naisten mielisairaala vuosina 1889-1962 ja näytelmä liittyy siihen viitteellisesti. Näytelmässä nousevat kuitenkin esille myös yleisemmin näkemykset hulluudesta, normaalista ja ei-normaalista, riittämättömyydestä - ja varsinkin naiselle sopivasta käytöksestä.
 
Näytelmä oli vaikuttava ja ehdottomasti näkemisen arvoinen. Lavastus oli onnistutta, tila oli saatu hyvin käyttöön ja oikean veden mukanaolo oli hieno oivallus. Myös puvut olivat toimivia.

"Hulluuskohtauksia", joissa kierittiin, potkittiin, nytkähdeltiin ja huudettiin, oli kovin paljon ja ne olivat turhan pitkiä, vähemmälläkin olisi ymmärretty. Näyttelijät olivat kuitenkin taitavia ja selvästi itse nauttivat esiintymisestä. Laulut - joita oli paljon - sujuivat suorastaan hämmästyttävän hyvin.

Kukaan näyttelijöistä ei ollut vähimmässäkään määrin huono, mutta muutama oli aivan erityisen vaikuttava. Karolina Vilpon esitys  Kulkija-Huldana oli vakuuttavaa ammattilaisen työtä. Neko Koski oli hienosti joka eleellään sisällä roolissaan Parta-Liljana. Myös Oona Alajärven suoritus teini-ikäisenä kauhukakara-Emmana oli mainio.

Rakkautta ja naisvoimaa

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Otava, 2014. 174 sivua.

Viime yönä luin Riikka Pulkkisen uusimman romaanin Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Kirjassa monenlaiset ainekset sekoittuvat onnistuneeksi kokonaisuudeksi.
Juoni itsessään on tuttu romanttisista lukemistoista: pitkän suhteen jälkeen mies lähtee ja nainen jää suremaan. Iiris on kuvitellut elävänsä elämänsä loppuun saakka Aleksin kanssa, hänellä on mietittynä nimetkin lapsilleen. Aleksi kuitenkin lähtee ja toteaa, että kaikki on erehdystä, heidän välillään ei ole ollutkaan rakkautta.
Iiriksellä on sosiaalinen turvaverkko: hyvä ystävätär, sisar ja elämää nähnyt iäkäs naapurinrouva. Heistä jokainen tukee Iiristä, vaikka heidän omissakin elämänpiireissään tapahtuu monenlaista. 
Iiriksen riemukkaasta naisterapiasta tulee paikoin mieleen Laura Gustafsonin Huorasadun anarkistinen tunnelma.
Iiris kaipaa elämäänsä "sitä oikeaa". Mukaviakin miehiä tulee vastaan, mutta kukaan ei oikein sytytä. Aleksinkaan elämä ei suju aivan niin kuin hän on ajatellut.  
Kukaan ei ole täydellinen, ei edes päähenkilö. Iiris oppii itsestäänkin uusia asioita, kun elämä järkkyy pois tutuilta raiteiltaan. Pulkkinen kuvaa elämää lempeästi ja huumorilla.

Löytöjä kirjaston myyntihyllystä

Satuin käymään Salon pääkirjastossa ja tietenkin silmäilin poistokirjahyllyt. Tällä kertaa hyllyissä ei asustellut varsinaisia helmiä, mutta neljä nuortenkirjaa tarttui mukaan kuitenkin. Nimittäin tällaiset: Martha Sandwall-Bergström: Gulla, torpan prinsessa, Astrid Lindgren: Riitta-Maija keventää sydäntään, Tomi Kontio: Maan veli, P. C. Cast & Kristin Cast: Piinattu (Yön talo 4). Nämä kaikki olen kyllä lukenut jo aikaisemminkin.

 

Ruotsalainen tuhkimotarina

Martha Sandwall-Bergström: Gulla, torpan prinsessa. Otava.

Joskus kouluikäisenä käsiini osui Gulla-sarja, joka jäi mieleen siitä, että kun päähenkilön syntyperä paljastuu, hän ei paistettelekaan yksin rikkauksissaan, vaan alkaa tarmokkaasti parantaa entisten kohtalotoveriensa elämää. Ostamani kolmas painos on julkaistu vuonna 1975, ruotsinkielinen alkuteos on vuodelta 1948.

Gulla on löytölapsi, jonka syntyperää ei kukaan tiedä. Hänen nimensä kuitenkin tiedetään, se on pitkä, vanhanaikainen ja nolo Gunilla Beatrice Fredrike, mutta Gullaksi häntä sanotaan. 12-vuotias huutolaistyttö Gulla otetaan torppaan hoitamaan lapsia ja tekemään navettatöitä. Hän ei ole mikään äidin pikku apulainen, vaan joutuu tekemään aikuisen naisen työn. Hän on kuitenkin aina iloinen ja uuttera eikä valita osaansa, vaikka väsymys painaa hentoa ruumista. Kirjassa kuvataan aika realistisesti köyhien oloja, vaikka Gulla onkin aika ihannoitu hahmo.

Gulla-sarjassa on kaikkiaan kaksitoista kirjaa. En muista varmasti, olenko lukenut ne kaikki, mutta luulisin niin. Gulla torpan prinsessa on sarjan ensimmäinen osa, vaikka myöhemmin on kirjoitettu vielä osa Gulla huutolaistyttö, joka sijoittuu aikaan ennen tätä kirjaa. Kirjan lukeminen sai aikaan sen, että haluaisin lukea koko sarjan uudelleen.

Kirjeenvaihtoa

Astrid Lindgren: Riitta-Maija keventää sydäntään. Otava.
4. painos 1984

Tämä teos ilmestyi vuonna 1944 ja se on Astrid Lindgrenin esikoisteos. Peppi Pitkätossu oli tämän ilmestyessä jo kirjoitettu mutta ei vielä julkaistu, Peppi ilmestyi vuonna 1945.

Riitta-Maija keventää sydäntään on kirjeromaani. Nuori tyttö, Riitta-Maija (alkujaan Britt-Marie), kirjoittaa elämästään tukholmalaiselle kirjeenvaihtotoverille, jota hän ei koskaan tavannut. Kirjassa ovat vain Riitta-Maijan kirjeet, ei toisen osapuolen vastuksia. Riitta-Maija kirjoittaa hauskasti ja vauhdikkaasti keskiluokkaisesta opettajaperheestään ja arjen tapahtumista.

Kirjassa on jonkun verran verran 1940-luvun Ruotsin ajankuvaa. Tietenkin myös nuoren tytön tavallinen arki on ollut erilaista kuin nykypäivänä. Kirja ei ole mitenkään erityisen ajatuksia herättävä, mutta hauska lukukokemus silti.

Kotimaista fantasiaa

Tomi Kontio: Maan veli. Tammi, 2005.

Maan veli on jatko-osa Kontion teoksille Keväällä isä sai siivet ja Austraasian viimeiset lapset.
Pidin kovasti sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta. Ei Maan velikään huono ole, mutta ei se edellisille vedä vertoja. Vähän tulee mieleen, että kahden hienon kirjan jälkeen jotain on vielä keksittävä... Sitten tempaistaan esille henkilöhahmo, josta ei ole ennen kuultukaan ja hankala tilanne ratkeaa parhain päin.

 

 

Vampyyripapittaria ja juonittelua

P. C. Cast & Kristin Cast: Piinattu (Yön talo 4). Otava, 2011.

Yön talo on 12-osainen sarja, josta syksyllä 2014 on suomeksi  ilmestynyt kymmenen osaa. Kirjoittajat ovat äiti ja tytär, äiti P. C. Cast on kirjoittanut paljon paranormaalin romanssin tyylisiä kirjoja.

Yön talon päähenkilö Zoey on sarjan alkaessa 16-vuotias ja hänet kutsutaan Yön taloon, joka on eräänlainen koulu. Oppilaista tulee vampyyreja ja he toimittavat hieman wiccaa muistuttavia rituaaleja. Zoey saa yhä keskeisemmän roolin Yön talossa ja samalla tietenkin kadehtijoita ja vihollisia. Papittaren roolin lisäksi Zoey ja hänen ystävänsä (tietenkin) seurustelevat, ihastuvat ja touhuavat kaikkea sellaista, mitä teini-ikäiset touhuavat.

Kirjoja kirjastosta

Onkin erinäisistä syistä ollut pitkä tauko tänne kirjoittamisessa. Kesän aikana luin kyllä useita kirjoja, mutta niistä ei tullut kirjoitetuksi. Ehkä palaan niihin täällä myöhemmin, tai sitten en.

Nyt kuitenkin muutama uudempi lukukokemus. Kävin viime viikolla kirjastossa, josta nämä osuivat käsiin.


Ensimmäiseksi luin Sari Peltoniemen  Miehestä syntynyt -teoksen (Atena, 2014). Teoksen kertomukset pohjautuvat kansansatuihin ja itse asiassa ne ovat uudelleenkirjoitettuja satuja. Oli hauska lukea näitä minulle hyvin tuttuja satuja, joista olen kovin paljon pitänyt (olen näitä itsekin joskus aikuisille kertonut). Peltoniemi kertoo ne erittäin hyvin ja mukana on joitakin kivoja uusia oivalluksia.







Johanna Sinisalon Salattuja voimia. Opas valoisille ja pimeille poluille (Teos, 2012) sisältää sekä vaeltamiseen liittyviä novelleja että kirjoittajan omia vaelluskokemuksia ja vinkkejä. Teksti kutsuu niin vastustamattomasti vaeltamaan, että ehdin jo alkaa suunnitella omaa vaellusta. En ole hiukaakaan liikunnallinen, joten ehkä nyt ei kuitenkaan...







Tommi Kinnusen Neljäntienristeys (WSOY, 2014) kuuluu vuoden tapauksiin ja olen jo jonkun aikaa aikonut ko. kirjan lukea. Nyt sain sen käsiini ja totean: totta sen on. Kirjan tapahtumat etenevät odotuksenmukaisesti eikä juonessa ole mitään varsinaisesti yllättävää, mutta kerronta vie niin mukanaan, että kirjaa oli vaikea laskea käsistään. Kinnunen on selvästi taitava kirjoittaja ja on kiinnostavaa odottaa hänen seuraavaa teostaan.









Olen lukenut Anne Ricen Kuinka prinsessa Ruusunen hurmataan (Basam Books, 2014) aikanaan englanniksi, kun kirjoitin esittelyn Anne Ricen tuotannosta. En erityisesti viehättynyt siitä, mutta kun suomennos osui kirjastossa silmiin, poimin kirjan mukaani. Suomentaminen ei ollut muuttanut kirjaa kiinnostavammaksi. Satuaihe toimii alkuna sadomasokistiselle  pornografialle, joka on kuitenkin kovin yksitoikkoista ja mielikuvituksetonta.

Kirjastosta lainattua...

Muuta kirjaston hyllystä mukaan tarttunutta:

Teetä ja sympatiaa

Alexander McCall Smith: Teetä ja sympatiaa, Mma Ramotswe tutkii. Otava, 2009.

Teetä ja sympatiaa on Naisten etsivätoimisto -sarjan kymmenes osa. Olen ollut tämän sarjan suhteen hieman hämmentynyt, sillä botswanalaisen naisen perustamasta etsivätoimistosta kirjoittaa skotlantilainen mies. Alexander McCall Smith on Edinburghin yliopiston oikeustieteen emitusprofessori, joka on kuitenkin syntynyt Afrikassa ja asunut siellä. Kirjoissa kuvastuukin botswanalaisen mielenmaiseman tuntemus, ja ehkä juuri tämä on suuri osa sarjan viehätystä.
Tällä kertaa Mma Ramotswen keskeinen toimiksianto liittyy paikalliseen jalkapalloseuraan, joka on aikaisemmin menestynyt, mutta viime aikoina hävinnyt jokaisen ottelunsa. Juttua tutkiessaan Precious Ramotswe käy ensimmäisen kerran elämässään seuraamassa jalkapallo-ottelua. Lisäksi on mukana muita ongelmia: huikenteleva nainen yrittää vietellä toisen naisen sulhasen,  eräällä naisella on ongelmia kahden miehen loukussa ja Mma Ramaotswen pieni valkoinen pakettiauto tulee tiensä päähän.
Mukavan leppoisaa iltalukemista. Yksi pikku valitus. Minua huvitti, kun jossain alkupään kirjassa mainittiin Precious Ramotswen "perinteinen ruumiinrakenne", mutta tässä kirjassa sitä toisteltiin jo niin usein, että se alkoi kyllästyttää.

FC Akateemiset

Terry Pratchett: FC Akateemiset. Karisto, 2014.

FC Akateemiset kuuluu Kiekkomaailma-sarjaan ja on peräti sarjan 32. osa.  Tässäkin on kyse jalkapallosta. Jalkapalloa on potkittu kaduilla, kilpailtu ja tapeltu, mutta nyt Näkymätön Yliopisto joutuu pakon edessä osallistumaan jalkapallopeliin. Yliopistolla ei ole ollut joukkuetta vuosikymmeniin, eivätkä velhot ole kiinnostuneitakaan moisesta rehkimisestä. Kyllähän lopulta jonkinlainen peli saadaan pelattua... Mukana on myös hiisi, kääpiömuotia ja romantiikkaa. Ei ehkä Kiekkomaailman parhaita kirjoja, mutta ihan viihdyttävä kuitenkin.

 

 

Kultatukka, tähtönen

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen. Gummerus, 2011.

Esikoiskirjansa Ystävät hämärän jälkeen (2004, suom. 2008) Lindqvist on kirjoittanut  useita vielä selvemmin kauhukirjallisuuden alueelle sijoittuvia romaaneja.
Asetelma on melko kaamea: Mies löytää metsästä sinne hylätyn pikkuvauvan, vie sen kotiinsa, jossa pitää lasta kellarissa piilossa kaikilta. Lapsi on erikoinen; hän osaa laulaa puhtaasti jo ennenkuin osaa puhua. Mies haluaa pitää lapsen erossa kaikista vaikutteista ja kieltää vaimoaan edes puhumasta lapselle saati päästämästä tätä ulos. Kun tyttö kasvaa, häntä pelotellaan pysymään sisällä turvassa, sillä ulkona vaanivat "isot", jotka haluaisivat syödä hänet. Huonostihan siinä käy.

Rakkautta ja ennakkoluuloja

Kirjastossa osui käsiin muutamia kirjoja, joista ensimmäiseksi luin tämän:


Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 2: Sairaus. Johnny Kniga, 2013. 300 s.

Usein trilogian keskimmäinen osa on joko vaikea ymmärtää ilman ensimmäistä osaa tai se jää sillä tavalla kesken, että se on selvästi vain viimeisen johdanto. Tämä kirja oli mieluisa yllätys, koska se toimii aivan hyvin itsenäisenä omana teoksenaan. Varmasti siinä on paljonkin viitteitä ensimmäiseen osaan, mutta ei missään kohdassa niin, että se olisi häirinnyt lukemista.
Keskeisinä henkilöinä ovat Rasmus ja Benjamin, kaksi nuorta miestä, joiden kummakin kotona homous jotain outoa, vierasta, luonnotonta ja syntistä. Molemmat ovat yrittäneet kieltää tunteensa ja taipumuksensa siinä onnistumatta.  
Kirja kertoo ajasta, jolloin AIDStuli Ruotsiin. Sairautta nimitettiin mm. homorutoksi ja sairastuneita pidettiin rangaistuksen saaneina ja haluttiin erittää tartuttamasta viattomia. Gardell kirjoittaa sekä kertomusta että tietoiskumaisia kuvauksia aidsiin liittyneestä uutisoinneista ja julkisista keskusteluista.
Sairaus vaikuttaa kaikkien kirjan keskeisten henkilöiden elämään ja ikävä kyllä myös monien kuolemaan. Suosittelen lukemaan.