Mies vai nainen?

Ben Jelloun, Tahar: Seitsemäs portti. (L’enfant de sable, 1985.) Suom. Annikki Suni. Gummerus, 1987.

Tahar Ben Jelloun (s. 1.12.1944) on marokkolainen kirjailija, joka asuu Ranskassa. Hänen äidinkielensä on arabia, mutta hän kirjoittaa kirjansa ranskaksi. 

Hadži Ahmed alkaa jo epäillä, että häntä oli kohdannut kirous, kun hänen vaimonsa synnyttää pelkkiä tyttäriä toinen toisensa perään. Seitsemännen tyttären jälkeen mies kertoo vaimolleen, että seuraava lapsi on poika ja saa nimekseen Ahmed, olipa tällä jalkojen välissä mitä tahansa. Kätilöksi valitaan kokenut, iäkäs nainen, joka vannoo pitävänsä salaisuuden.

Tämä lapsi otetaan vastaan miehenä, joka valaisee läsnäolollaan tämän alakuloisen talon, hänet kasvatetaan miehille tarkoitetun perinteen mukaisesti, ja tietenkin hän hallitsee ja suojelee teitä minun kuolemani jälkeen. Meitä on siis kolme tätä salaisuutta jakamassa, pian meitä on kaksi, sillä Lalla Radhia on jo vanhuudenheikko ja jättänee meidät kohta puoliin, sitten lopuksi sinä olet ainoa, sillä minä olen sinua kaksikymmentä vuotta vanhempi ja lähden tietenkin ennen sinua. (s. 19−20.)

Salaisuuden tuntevia on tietenkin yksi enemmän: Ahmed itse. Millaista on elää suuren salaisuuden kantajana? Ahmed on saanut miehen kasvatuksen, hän tietää, että naiset ovat paljon huonompia kuin miehet, eikä perinteinen naisenelämä häntä houkuttele. Silti hän ei ole onnellinen myöskään miehenä. Seitsemäs portti ei kerro vain yhtä tarinaa, vaan tarjoaa useita vaihtoehtoja. Lukijaa, siis minua, kirja jää mietityttämään ja oma mielikuvitukseni tarjoaa vielä lisää vaihtoehtoja.

Kuriositeettikokoelmaa Cortázarin tapaan

Vaihteeksi vähän vanhempaa kirjallisuutta:

Julio Cortázar:  Bestiario. (Bestiario, 1951.) Suom. Sari Selender. Loki-kirjat, 1999.

Julio Florencio Cortázar (26.8.1914−12.2.1984) oli argentiinalainen kirjailija, joka toimi kotimaassaan ranskalaisen kirjallisuuden professorina Cuyon yliopistossa, kunnes hänen vangittiin toimimisesta presidentti Juan Perónin vastaisessa liikkeessä. Tämän jälkeen hän muutti Pariisiin, jossa toimi kirjailijana ja kääntäjänä. Cortázarin tunnetuin teos Rayuela (1963), jota ei ole tarkoitus lukea alusta loppuun, vaan edestakaisin luvusta toiseen hyppien. Teos on suomennettu vuonna 2005 nimellä Ruutuhyppelyä. Uransa alkuvaiheissa Cortázar käytti myös salanimeä Julio Denis.

Vuonna 1951 julkaistu Bestiario on Cortázarin versio keskiajan kuriositeettikokoelmista. Kokoelma sisältää alkusanojen lisäksi kahdeksan novellia, joissa maailma on enemmän tai vähemmän nyrjähtänyt. Cortázar onkin kertonut käyttävänsä tekstiensä rakennusaineina mm. omia fobioitaan ja painajaisiaan. 

Kirjan novellit ovat nimeltään "Vallattu talo", "Kirje Pariisin neidille, "Kaukainen", "Linja-auto", "Kefaalia","Kirke", "Taivaan portit" ja viimeisenä niminovelli "Bestiario". Joistakin novelleista tulivat mieleen eräät Poen novellit, ei samanlaisen aihepiirin takia, vaan tunnelmaltaan. Novelleissa on outoja ilmiöitä ja nimeämätöntä uhkaa, mutta varsinaisina kauhunovelleina en niitä pitäisi. Surrealistiksi Cortázaria on kai joskus sanottu.

Katkelma novellista ”Kirje Pariisin neidille”:

Pakkasin kuitenkin tavarani, ilmoitin palvelustytöllenne, että tulisin sinä päivänä, ja astuin hissiin. Täsmälleen ensimmäisen ja toisen kerroksen välissä tunsin, että minun olisi oksennettava kaninpoikanen. En ole puhunut teille asiasta aiemmin, mutta älkää suinkaan luulko, että se johtuisi lojaalisuuden puutteesta. Asia on yksinkertaisesti niin, ettei ihmisille voi noin vain kertoa, että toisinaan oksentaa kaninpoikasia. Koska se on tapahtunut aina yksin ollessani, olen pitänyt asian omana tietonani samalla tavalla kuin yleensä pidetään kaikki se, joka tapahtuu (tai saadaan tapahtumaan) täysin yksityisesti. (s. 9−10.)

Lukemisen arvoinen pikku kokoelma. 

minä ja kehoni

Vuorossa tällä kertaa nuortenkirjallisuutta:

Johanna Hulkko: Suojaava kerros ilmaa. Karisto, 2019.

 14-vuotias päähenkilö Kepa oli ylipainoinen. Koko ja paino tuntuvat määrittävän kaikkea hänen tekemistään. Paikan valitseminen, istuminen, asiat, joista voi puhua… kaikessa on otettavaa huomioon, että on läski. Väkijoukossa hän ”on laihimmillaan”, kunhan saa kulkea samaan tahtiin muiden kanssa, sillä ”[s]uomalaiset ovat taitavia siinä, että vaikka samalle neliömetrille astuisi yhtä aikaa kolme ihmistä, väliin jää ohut, kosketukselta suojaava kerros ilmaa” (s. 13).

Kepa ja hänen äitinsä harrastavat postcrossingia, jossa lähetetään postikortteja tuntemattomille ja myös saadaan kortteja kaikkialta maailmasta, ja kirja sijoittuu postcrossing-harrastajien matkalle Ahvenanmaalle.  Useimmat matkalle osallistujat ovat keski-ikäisiä. Nuorempia on mukana vain kaksi, Kepan lisäksi kokonaan mustiin pukeutunut langanlaiha Huu, jonka lukija voi päätellä nuoreksi transmieheksi. Yhdessä Kepa ja Huu voivat hullutella tarvitsematta ajatella kriittisesti omaa kehonkuvaansa. 

Vaikka ylipaino sananmukaisesti raskauttaa Kepan elämää, hän on positiivinen vielä-ihminen: Hän ei ole vielä käynyt Amerikassa, syönyt sushia tai ”ajanut auringonlaskuun edes virittämättömällä mopolla” (s. 10). Kaikki ongelmat eivät ratkea taianomaisesti, mutta kaikenlaista mukavaa voi tapahtua.

Pidin erityisesti Kepa-päähenkilön omasta äänestä, ylipaino-ongelman takana piilevästä positiivisuudesta ja postcrossing-harrastuksen kuvaamisesta. 

Melkein ihminen?

Ian McEvan: Kaltaiseni koneet. (Machines Like Me, 2019.) Suom. Juhani Lindholm. Otava, 2019.

Ian McEvan (s. 21.6.1948) on englantilainen kirjailija, joka on saanut monia kirjallisuuspalkintoja, mm. Booker-palkinnon vuonna 1998. Vuonna 2019 julkaistu Kaltaiseni koneet on hänen viidestoista romaaninsa.

Charlie asuu 1980-luvun Lontoossa, joka ei kuitenkaan ole menneisyyden Lontoo, vaan vaihtoehtomaailma, jossa mm. Alan Turing on elossa ja arvostettu tietokonealan nerona. Charlie asuu vaatimattomassa asunnossa ja on ihastunut yläkerrassa asuvaan Mirandaan. Kun Charlie saa mukavan summan perintörahoja, hän hankkii hetken mielijohteesta kalliin robotin. Kysymyksessä on mahdollisimman ihmisenkaltaiseksi suunniteltu androidi, jota on valmistettu vain 25 kappaletta, 12 Aatamia ja 13 Eevaa. Eevat myydään loppuun ennätysnopeasti, mutta Charlie ehtii saada Aatamin. Hän ja Miranda ovat ostoksesta innoissaan, vaikka Charlie välillä harmittelee, että rahoilla olisi voinut ostaa myös paremmin asunnon. Aatami on monessa mielessä aivan täydellinen: se oppii tavattoman nopeasti, ja se pystyy käymään läpi internet-tiedostoja aivoissaan. Se oppi pian myös estämään oman sammuttamisensa ja rakastuu Mirandaan.

Nyt ostokseni seisoi liikkumatta edessäni talvisen illan hämärässä. Suojapakkauksen jäänteet olivat edelleen lattialla sen jalkojen juuressa. Aatami oli pakkauksen keskellä kuin Venus simpukankuorella. Pohjoisenpuolesta ikkunasta lankeava hiipuva päivänvalo korosti sen ääriviivoja ja näytti vain toisen puolen jalomuotoisista kasvoista. Ei kuulunut muita ääniä kuin jääkaapin ystävällinen hurina ja vaimea liikenteen taustakohina. Tuntui kuin yksinäisyys olisi asettunut painona Aatamin lihaksikkaille harteille. Se oli herännyt ahtaassa keittiössä Lontoon lounaisosassa kahdennenkymmenennen vuosisadan jälkipuoliskolla vailla ystäviä, vailla menneisyyttä ja vailla mitään käsitystä siitä mitä tulevaisuus toisi tullessaan. (s. 37.)

Kaltaiseni koneet on puhutteleva kirja monessa mielessä. Vaihtoehtoinen maailma nostaa esille monenlaisia tapahtuneita ja mahdollisia asioita maailmassa ja maailmanpolitiikassa. Vielä enemmän kirja käsittelee ihmisyyttä ja ihmisenä olemista, elämän tarkoitusta, myös kysymyksiä rangaistuksesta ja kostosta, oikeasta ja väärästä, yksinäisyydestä ja rakkaudestakin.  Jos tällaiset aiheet kiinnostavat, kannattaa lukea.

Tietoa kuvakirjassa

Jälleen lastenkamarissa!

Ihmeellinen keho. Mäkelä, 2019.

Ihmeellinen keho sisältää muutamalla sivullaan aika paljon asiaa. Osa tiedoista kertoo esimerkiksi, että hengitämme keuhkojen avulla ja että sydän lyö koko ajan ja pumppaa verta kehon joka kolkkaan. Kirjassa on kymmeniä kurkistusluukkuja, joiden sisällä on lisätietoa, ja viimeinen aukeama avautuu isoksi sivuksi.

Kirja sisältää paljon lyhyitä tietoja, joista useimpiin liittyy myös värikäs kuva. Osa tiedosta esitetään kysymysten ja totta vai tarua -pohdintojen muodossa. Vastaukset löytyvät luukun alta. Luukkujen avaaminen on aina hauskaa, joten Ihmeellinen keho on epäilemättä monessa mielessä mieluinen tietokirja.

Ajan kulkua

Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat. (Prawiek i inne czasy, 1996). Suom. Tapani Kärkkäinen. Otava, 2007.

Olga Tokarczuk (s. 29.1.1962) on puolalainen kirjailija ja koulutukseltaan psykologi. Hän on kotimaassaan tunnettu aktivisti, joka on tarttunut myös poliittisesti herkkiin aiheisiin. Tokarczuk sai vuoden 2018 kirjallisuuden Nobel-palkinnon, joka jaettiin vuonna 2019.

Alku on pieni kylä jossakin maailmankaikkeuden keskipisteessä tai Puolan ja Tšekin rajalla. Tapahtumat kulkevat vuodesta 1914 kohti nykyaikaa kylän asukkaiden mukana. Näkökulmat vaihtelevat, kirjassa käsitellään palasen verran monen vakituisen ja tilapäisen asukkaan aikaa, joihin palataan taas myöhemmin. Eräs pitkään mukana kulkeva on Michaƚ , joka noudettiin kotikylästä vuonna 1914 Venäjän armeijaan ja sotaan. Raskaana oleva vaimo Genowefa jäi kotiin odottamaan miestään. Monenlaista kylässä tapahtuu eivätkä asiat aina kulje parempaan suuntaan.    

Kirja on kiinnostava ja sen kuvaamat elämänkohtalot koskettavia, ärsyttäviä, erikoisia ja tavallisia. Katkelmallinen kerronta on sekä haitta että rikkaus. Kirjoittaja paljastaa henkilöistä ja tapahtumista vähän kerrallaan, sitten siirrytään muualle. Lyhyitä lukuja on helppo lukea, mutta toisaalta tarinat joskus tuntuvat katkeavan kesken, eikä kaikkeen enää palata. Ensin oli myös hankala hahmottaa henkilöistä, kuka onkaan kuka.  Kertomuksissa on realismia, sotaa ja kuolemaa, mutta myös tarinoiden ja uskomusten mytologiaa.

   − Kielceä ei ole olemassakaan, ja Wola ja Taszóv kuuluvat Alkuun. Tähän kaikki loppuu.

   Izydor purskahti nauruun ja pyöritti kantapäätään maahan.

   − Mitä sinä höpiset? Monet ihmiset käyvät koko ajan Kielcessä. Minun isänikin käy. Misialle tuotiin huonekaluja Kielcestä. Pawel on käynyt Kielcessä. Minun isoisäni on käynyt Venäjällä.

   − Heistä on vain tuntunut siltä. He lähtevät matkaan, tulevat rajalle ja jähmettyvät paikoilleen. Ehkä he näkevät unta matkoista ja siitä, että Venäjä tai Kielce ovat olemassa. äiti on kerran näyttänyt minulle sellaisia paikalleen jähmettyneitä ihmisiä. He seisoivat Kielcen-tiellä, silmät auki ja kauhea ilme kasvoillaan. Ihan kuin olisivat olleet kuolleita. Sitten jonkun ajan päästä he heräsivät ja menivät takaisin kotiinsa ja pitivät uniaan muistoina. Näin oli. (s. 113−114.)

Ilman Tokarczukin saamaa Nobelin kirjallisuuspalkintoa en olisi varmaankaan tullut tätä kirjaa löytäneeksi. Olen iloinen, että sen löysin, sillä tämä kuuluu kirjoihin, jotka rikastuttavat elämää.

Vauhdikasta leikkiä

Taas tekstiä lastenkamarin puolelta!

Lauri Hirvonen (teksti ja kuvat): Pei ja Ryhveli pelastajina. Mäkelä 2019. 

 Pei ja Ryhveli sekä avaruuskoira Turre asuvat maailmassa, jossa voi nähdä rahtiraketteja, lentometroja ja loikka-autoja. Kun Pei ja Ryhveli näkevät palopelastusaluksen, molemmat päättävät ryhtyä isoina palopelastajiksi. Turre suunnittelee avaruussuden uraa, mutta sen suunnitelman toteutumista sekä Pei että Ryhveli epäilevät. 

Pei ja Ryhveli päättävät rakentaa heti oman palomenopelin, ja siitä tuleekin hieno. Siihen tulee monenlaisia lisävarusteita, myös sammutusletku, vaikka Pei ja Ryhveli eivät osaa päättää, mitä letkusta pitäisi tulla. Se on kuitenkin toisarvoista, kun menopelillä lähdetään seikkailulle. Lopulta tarvitaan vähän myös oikean palopelastusaluksen apua. 

Pei ja Ryhveli -kirjoja on ilmestynyt aikaisemmin Pein ja Ryhvelin rakettiriita vuonna 2018. Ko. kirjan selosteessa puhutaan pikkuveljestä ja veljeksistä, mutta tässä uudessa päähenkilöiden sukupuolta ei määritetä. Tämä tuntuu siinä mielessä hyvältä, että lukija tai kuulija saa itse tulkita, ovatko seikkailijat sisar ja veli, veljekset vai ehkä siskokset. Nimetkään eivät liikaa ohjaa tulkintaa. Kirja on myös värikäs ja iloisen oloinen, joten mielelläänhän sen antaa nuoren lukijan tai katselijan käteen.